"Oli kirveeni."
"Ja veittekö tämän ja keräämänne puut takaisin metsään, kun läksitte serkkuanne saattamaan?"
"Oh, ei puhettakaan; puukuorman heitin aitani ylitse."
"Ja kirves?"
"Se oli housuvyöni alla, enkä muistanut sitä jättää kotiin,"
"Ja mihin se on joutunut?"
"Jaa, herra, sitä en tiedä."
"Muistelkaas, Kirninger!"
"Pyydän, herra tuomari, tarkotan vain, etten tiedä, missä se nyt mahtanee olla, sillä annoin sen silloin serkkuni mukaan. Sen terä oli sangen lovinen, ettei sitä sieralla enää saanut tasottumaan ja terottumaan, ja se täytyi terotuttaa tahkoojalla kaupungissa. Kun hän oli sen pistänyt vyöhönsä, en sitä ole nähnyt senkoommin."
Tohtori Haidenreich päästi pienen pitkäveteisen vihellyksen, sitte nyökkäsi hän kuten se, joka ajattelee: eipä hullumpaa! Ei niinkään harvoin tapahdu, että oikeushenkilöt tuntevat eräänlaista hyväntahtoisuutta monia onnettomia ihmisiä kohtaan, jotka pimeillä teoilla koettavat tutkijainsa teräväpäisyyttä, ja erittäinkin niitä kohtaan, jotka eivät heti lankea polvilleen, vaan asettuvat koottuja todistuksia vastaan ja siten osottavat, ettei heidän teräväpäisyyttään suotta kustanneta. Se on eräänlaista henkistä kamppailua, jossa syyttäjä edeltäpäin on voitosta varma ja vastustajalle, joka ei tee voittoa ylen huokeaksi, siitä on kiitollinen ja sentähden sävyisällä menettelyllä pyrkii tämän ehdotonta kukistusta lieventämään.