Oli jälleen tullut täysi hiljaisuus, jälleen kuului kellon heilurin naksutus ja rattaiden natina. Varatuomari oli, ensin tähysteltyään Kirningeriin terävällä katseella rypistettyjen kulmiensa alta, kumartunut pöytäkirjurin puoleen ja kuiskannut hänelle jotakin, josta Kirninger kuuli vain ensimäiset sanat, jotka kuuluivat sinnepäin, että "kun hän näkee…" Nyt vasta huomasi hän, että kaikki hänen lausuntonsa pantiin kirjaan, ja hänet valtasi rasittava levottomuus.
"Tulkaahan tänne, Kirninger", sanoi varatuomari, ja pyyhkäisten muutaman pitkän paperin syrjään, veti hän esiin kirveen, jonka ojensi Kirningerille. "Katsokaas tätä, kentiesi se on tämä?"
Kirninger selitti niin olevan.
"Ettehän vain erehdy?"
"En", sanoi Peter. "Se on sama, jonka annoin serkkuni mukaan terotettavaksi; tunnen sen polttomerkistä varressa."
"Aivan oikein. Siinä on: P. K. 1878. Tällä kirveellä murhattiin Vinzenz
Kallinger juuri tuona samana keskiviikkona."
Raskaan syytöksen alla.
"Jesus, Maria, Josef!" huudahti Kirninger. Hän oli tullut kalmankalpeaksi ja tuijotti murhakaluun silminnähtävällä kauhulla.
"No, Kirninger, mitä teillä on siihen sanottavaa?"
"Minulla? Herra? Sanon vain — Jumalani, että sitä on sääli kuulla —".