Näiden hellyyden ilmausten jälkeen asteli mies santarmin rinnalla pitkin tietä ja vaimo astui ulos oven eteen ja katseli molempain jälkeen.
* * * * *
Kunnanhuone, johon tutkintotuomari oli asettunut niin kauvaksi kuin hänen tarvitsi viipyä paikkakunnalla, sijaitsi torilla keskellä kylää. Matka sinne oli pian tehty.
Kirninger olisi kyllä mielellään tietänyt, mitä häneltä tahdottiin kuulustella, ja oli, tullen uteliaaksi santarmin vähäpuheisuuden tähden, alkanut lujasti ja pyhästi vakuuttaa, että jos kysymys oli hänen serkkuvainajastaan, ei hän tiennyt mitään merkitsevää, mutta silloin oli Korb häntä sangen vakavasti huomauttanut, että hän jättäisi lörpöttelyt ja puhuisi ainoastaan kysyttäessä.
Äänetönnä ja alakuloisena seurasi hän saattajaansa. Se antoi hänen nousta edeltä kunnantalon portaista, ylhäällä eteisessä astuskeli edestakaisin vielä pari sotilasta, joista toinen päällikkönsä nähtyään meni eräälle ovelle ja avasi sen, jolloin Kirninger joutui oikeusherrain eteen. Heitä oli kaksi. Suuren, vihreällä liinalla peitetyn pöydän takana seisoi varatuomari, tohtori Haidenreich, ja hänen oikealla puolellaan istui muuan vanhempi herra, joka kohotti katseensa vain vilkaisemalla, sitte kohta laittoi paperinsa reilaan, kastoi kynänsä mustepullossa ja käänsi päätänsä hieman syrjään, kuten kuunnellen.
Tohtori Haidenreich katseli miestään. Hetkisen oli niin hiljaista, että kuului selvään schwarzwaldilaisen seinäkellon naksutus. Herra, joka piti kastettua kynää kädessään, keskeytti hiljaisuuden rykäsemällä.
"Astukaa lähemmäksi", sanoi tohtori Haidenreich. "Nimenne on Peter Kirninger, asutte täällä omalla maapalstallanne, talonne järjestysnumero on 108, olette täällä syntynyt — kuinka vanha?"
"Kahdeksanviidettä vuotta", vastasi Peter, samalla huoaten tietämättä oikeastaan miksi.
"Olette katolinen, nainut — onko teillä lapsia?"
"Ei", vastasi Peter. Hän sanoi tämän eräänlaisella tyytyväisyydellä, sillä kysymys oli tehty sellaisella äänensävyllä kuin hänelle olisi pantu pahaksi, jos hänellä olisi ollut lapsia.