Muckerl nauroi ääneen. "Ja pyhimyksestä et sano mitään?"
"Se on liian kaunis", kuiskasi tyttö.
"Aivan liian kaunis!" nauroi poika vielä kovemmin.
"Katsohan, Muckerl", jatkoi Sepherl, "älä pahastu, puhun vain sen mukaan kuin ymmärrän ja minä ymmärrän ehkä hyvin vähän näitä asioita, mutta jo kauan olen halunnut sanoa sinulle että sinun pyhimyksesi näyttävät minusta kaikki rikasten ihmisten pyhimyksiltä."
"Rikasten ihmisten pyhimyksiltä — mitä sinä niillä tarkotat?"
"Hyvä Jumala, sitä että kuva on sellainen rikkaiden silmiä hyväilevä, ikäänkuin rakkailla pyhimyksillä samoin kuin heillä olisi ulkonainen arvo, sitä että se on niin täyteläinen ja muovailtu, niinkuin olisi vain mitättömän vähän surua ja vaivaa siinä että pyrkii taivaanvaltakuntaan! Liian maallisiksi sinä teet pyhimykset, ja miehissä ja naisissa herää niitä katsellessa helposti toisia ajatuksia kuin pitäisi."
"No miltä niiden sitte pitäisi sinun mielesi mukaan tästäpuolin näyttää?" kysyi Muckerl.
"Sitä en tiedä, sitä en osaa sanoa, mutta ei sellaisilta kuin sinun, Muckerl. Sellaiselta ei kukaan näytä kärsityn vaivan ja kidutuksen ja ankaran kurituksen ja raskaan elämän jälkeen, vaan pikemmin meidän tapaiselta, alakuloiselta ja murtuneelta."
"Mene, höperö tyttö, etsimään vertaistani. Siltä joka ei osaa itseään auttaa, en kumminkaan apua pyydä; minä teen työni vain lujalla luottamuksella ulkonaiseen kauneuteen ja kaikkeen voittamattomaan, johon ei mikään hätä ja kurjuus pysty."
"Sinä et ole koko elinaikanasi ymmärtänyt mitä rukoilemisella tarkotetaan, koska esirukouksen vuoksi pidät kiinni ulkonaisesta kauneudesta ja siitä, johon ei mikään hätä pysty ja mitä ei sinun epämuodostumasi käsitä ja sinun kurjuutesi ymmärrä."