Rekryyttien meluisan poislähdön jälkeen oli kylässä jokseenkin hiljaista. Isännät, joiden pojat olivat lähteneet pois, kiroilivat hiljaa, sillä kahden voimakkaan käsivarren puute tuli pian kaikkialla pienissä maataloissa tuntuvaksi; nyt täytyi vanhusten joko lisätä vaivojaan ja ahertaa itse tahi hellittää kukkaroaan ja palkata renki. Ei tarvittu juuri erikoista työnkammoa tai säästäväisyyttä saattamaan heitä kateellisiksi niille, joilla ei ollut sotaväkeen kelpaavia poikia, mutta sen sijaan silminnähtävästi enemmän isänmaallisuutta, koskapa he usein painavasti selittivät pojilleen: "Miekkonen, olen vain pahoillani ettei keisari ole sinua ottanut, ja jos hän vielä tänäpäivänä sinut tahtoisi, niin saisi hän sinut vaikka paikalla!"
Aivan toisin ja, kuten itsestään on ymmärrettävää, jalommin ajatteli vaimoväki asiasta. Äidit ja sisaret huolehtivat ja murehtivat vain, mitä Steffelistä, Seppelistä ja Martelista tulisi "jos sota syttyisi", ja ne tytöt taas, joiden sulhasmiehet olivat lähteneet pois, ne surivat tuon äärimäisen mahdollisuuden lisäksi sydämensä pohjasta vielä sitäkin, että tuo iloinen sotilaselämä voisi turmella heidän rakkaat poikansa! Minkävuoksi he mainitun elämän niin hupaiseksi kuvittelivat, siitä eivät he voineet itselleen eivätkä tahtoneet toisilleen tehdä tiliä; mutta sellaiselle tytölle siitä todellakin oli paljon päänvaivaa!
Ihmiselle, joka jonkunverran tuntee sukupuolensa erikoisuuksia, ei ollut mitään huomiota herättävää, että miehet raa'asta katsantokannastaan huolimatta vähät välittivät vanhan oljenpunojattaren onnesta, kun tällä taas, jalomman, naisellisen ajattelukannan mukaan, yhtäkkiä oli enemmän kadehtijattaria kuin milloinkaan ennen elämässään.
Tavalliset ihmiset sallivat kuitenkin ennemmin kadehdittavan itseään kuin surkuteltavan, ja Muckerlin äiti oli hyvin tavallinen ihminen. Kun aurinko pilkisti esiin sen kukkulan takaa, jolla Sternsteinin kartano sijaitsi, ja leveä valojuova sai kaiken tuossa pienessä majassa loistamaan ja kiiltämään, työkalut nuorukaisen pöydällä, lakki- ja lasiastiat keittiössä, kuvain puitteet ja kaappien messinkihelat, silloin tuntui vanhasta vaimosta ikäänkuin loistaisi tuo rakas kultakehrä jälleen yhtä lämmittävänä ja ilahuttavana kuin ennen hänen paraimpana aikanaan, jolloin hän suruttomana lapsena, iloisena tyttönä, nuorena vaimona ja äitinä sen säteissä vallattomasti ailakoi ja — ahavoitui.
Muutamana sunnuntaina iltapäivällä, rukoushetken jälkeen, kulkivat vanha oljenpunojatar ja Muckerl, vanha Matznerin emäntä ja Sepherl yhdessä kylän läpi. Molemmat vanhukset tepastelivat vieretysten ja nuoret kävelivät heidän edellään. Noilla kolmella naisella oli tavattoman suuret rukouskirjat kädessä; mahtoi niin avarassa tilassa olla paljon lohdutusta ja virkistystä.
Kun nuorukainen sanoi jonkun sanan tytölle tai tämä hänelle, kääntyivät niiden kahden vanhuksen päät yhteen ja he katsoivat merkitsevästi toisiinsa.
"Kuules, Sepherl," sanoi Muckerl. "Se Neitsyt Maarian kuva, jonka sinä tilasit minulta, on valmis; maalauskin on jo kuivunut, ja jos tahdot niin voit jo huomenna viedä sen kirkkoon. Toivon että olet siihen tyytyväinen." Nuorukainen hymyili ystävällisesti puheensa päätteeksi.
"Sen olen jo aikonut tehdäkin", vastasi tyttö vakavasti.
Kotona asetti Muckerl sitten kuvan työpöydälleen ja kysyi tytöltä mitä hän siitä piti.
Sepherl seisoi kauan sen edessä ihmettelevin silmin ja sitten sanoi hiljaa: "Kuulehan, käärme sinulta on onnistunut varsin hyvin, se minun jo täytyy sanoa, oikeinpa voisi pelätä tuota eläintä."