Toni kuuli tovereittensa äänekkään naurun, sillä nämä olivat jääneet seisomaan jonkun matkan päähän; sitten pyyhkäisi hän takkinsa hihalla kasvojaan ja alkoi vihasta itkeä niin rajusti, että koko ruumis tärisi; mutta pian hän rohkaisi mielensä ja kiiruhti odottelevien luo. "Eteenpäin!" huusi hän. "Se on kestetty! Älkää naurako! Mitä vaimoihmiselle voi tehdä? Täytyy vain ottaa vastaan kaikki ja jokainen teistä kärsii mielellään, että tuollainen kaunotar suuttuu siitä syystä että hän ennen on ollut liian hyvänä!"
"Oikeassa olet, Toni, he kadehtivat sinua vain, ei mitään muuta!" huusi myllärin Simerl ja alkoi laulaa:
Joko nyt — sano tyttö — mun kehnoksi näät?
Hojaa, hojaa, helei!
Kyll' ennen ma pyöritin rosvojen päät!
Hojaa, hojaa, helei!
Ja poika se vastas: jo kylliksi sain,
Hojaa, hojaa, helei!
Sun ulkoa muistan kuin sormeni vain!
Hojaa, hojaa, helei!
Laulaja alkoi nyt tulkita rakkauden iloja tuolla yksinkertaisella havainnollisuudella, jota tähän aikaan pidetään vain turmeltumattomain kansain tai vanhantestamentin aikuisten kuninkaiden ominaisuutena. Laulaessa tätä hellää, syvämietteistä laulua, jonka lirityksiä nuorukaiset innoissaan kuorossa rääkyivät ja mörisivät, kävi matka eteenpäin.
Helena oli kuin lentäen juossut läpi koko kylän; saavuttuaan mökilleen heittäytyi hän kynnykselle ja makasi siinä suonenvedontapaisin, äkkinäisin nyyhkytyksin ääneensä valittaen.
Ovi hänen takanaan avautui ja vanha Zinshoferin emäntä kuiskasi:
"Tokero, tule sisään äläkä herätä mitään huomiota siinä."
Helena pudisti kiivaasti päätään ja teki käsillään torjuvan liikkeen. Kauan makasi hän siinä, ruumis täristen, sydän ikäänkuin pelottavan raskaan painon alla tuskaisesti tykyttäen, mielenmalttinsa menettäneenä; sitten nousi hän istualleen ja tuijotti eteensä yli joen, jonka takaa niittyjen vehreys paistoi. Hän katsoa tuijotti alaspainuneiden ripsien suojasta kukkulan juurta kohti; ei ainoakaan ripsi kohonnut ylös, jotta huippu edes pikimältään olisi näkynyt ja sekin selvinnyt, oliko kartano vielä paikallaan.
Hän kääntyi huoaten poispäin. Pikimältään osuivat hänen silmänsä naapurimajoihin, sitten hän varjosti ne kädellään otsaansa pyyhkien. Pitkän aikaa mietteissään istuttuaan kohotti hän päätään ja katseli rauhallisesti ympärilleen kuten lapsi, joka on nukkunut unohduksiin eilispäivän kurituksen. Hän veti oikean jalkansa lähemmä ja otti kengän pois. Korolla hän keräsi kokoon pieniä kiviä maasta ja singahutti ne anturan kärjellä naapurimajan pihaan. Hän jatkoi tätä peliä kiihkeästi ja katsoi joka kiven jälkeen, kuinka lähelle se putosi tai kuinka kauas se lenti, kunnes hän lopulta onnistui pari kertaa perätysten heittämään kivet naapurin puutarhaan ja kuuli niiden rapisten sinkoavan pensaikon läpi; silloin pani hän kengän jälleen jalkaansa, nousi ylös ja meni majaan.
XII.
Muckerl oli ilman sulkahattua palannut kotiin sotasyynistä. Vaikkakin sitä yleensä odotettiin, olivat kuitenkin oljenpunojatar ja Matznerin Sepherl melkoisella levottomuudella ajatelleet hänen kotiintuloaan. Vanhan rouvan tuska oli muutoin aivan tarpeeton; ne eivät olisi ottaneet häneltä poikaansa vaikka tämä olisi ollut jättiläinenkin, ja eipä hänen olisi tarvinnut mennä ollenkaan yrittämäänkään, jos äiti ajoissa olisi ilmottanut tästä asianomaiseen paikkaan, sillä köyhän lesken ainoana poikana, joka pitää huolen äitinsä elättämisestä, oli hän vapaa sotapalveluksesta; mutta eipä kukaan ottanut vaivakseen selittää tätä seikkaa oljenpunojattarelle. Milloin velvollisuuksien täyttäminen tulee kysymykseen, silloin osaa esivalta penikulmien päästä löytää köyhät ja köyhimmät, mutta heidän oikeuksiaan — eikä niitä järin paljon olekaan — ei kukaan opeta heitä hakemaan.