Kun kulkue oli ennättänyt kappaleen matkaa kylän ulkopuolelle, nousi eräästä pensaikosta tien varrelta muuan tyttö ja jäi odottelemaan rekryyttien saapumista.
Toni tunsi Helenan.
"Kuulehan", naapurinsa työnsi häntä kyynärpäällään. "Minusta näyttää että saat jotain mukaasi tuolta tieltä, mutta en luule että se tulee olemaan muisku."
Toni veti suunsa leveäksi ja pilkisti sukkelasti sinnepäin. "Ah, mitä!" hän sanoi. "Menkää te vain edellä, saan teidät pian kiinni."
Hän jäi pari askelta jälemmä.
Edelläkulkevat ojensivat leikkiä laskien kätensä tyttöä kohden, tarttuakseen häntä leukaan tai vyötäisiin, mutta tyttö juoksi heidän ohitseen Tonin luo.
Kun Toni näki Helenan tulevan, silloin pisti hänen kauneutensa nuorukaisen silmiin ja hänen menettämisensä sydämeen. Vain itkettyneet silmät, harmistuneet kasvot, voivottelut ja valitukset olivat nuorukaista pelottaneet ja tehneet hänet vältteleväksi; mutta semmoisena kuin tyttö nyt tuossa häntä lähestyi, tosin vihaisin katsein ja suuttumuksen puna poskilla, mutta kuitenkin niin reippaana ja päättäväisenä, silloin halutti häntä väkisinkin ojentaa kätensä tyttöä kohden, tarttua hänen käsiinsä, kysyä, tahtoisiko hän pysyä hänelle uskollisena sen ajan kun hän olisi poissa, sanoa, ettei mikään voisi saada häntä luopumaan tytöstä ja kuinka lopulta kaikki kuitenkin taas kääntyisi hyväksi!
Ajatellen kuinka tämä kaikki hämmästyttäisi tyttöä, joka nyt vallan kiihtyneenä ja raivoissaan lähestyi häntä, avasi hän hymyillen huulensa.
Silloin seisahtui tyttö aivan hänen eteensä. "Konna!" huusi hän ja sylki nuorukaista kasvoihin.
Voihkaisten kohotti Toni nyrkkinsä, mutta tyttö väistyi nopeasti syrjään ja juoksi kiireesti kylään päin.