Silloin kuului rakennuksesta huuto: "Tule syömään!" Mutta kun oljenpunojatar astui puutarhaan, kiljaisi hän kovaa: "Muckerl!"
Tyttö astui vain askeleen syrjemmäksi, tuuhean pensaan suojaan. Hän käänsi vanhukselle selkänsä ja tämä näki hänen vielä pari kertaa nyökäyttävän päätään ja viittovan käsillään, ennenkuin nuorukainen erosi hänestä ja hitaasti tuli saapuville.
Kun Muckerl seisahtui vanhan vaimon eteen, joka silmät levällään kysyvästi tuijotti häneen, viittasi hän peukalollaan takanaan olevaan oikeaan käteensä ja sanoi ystävällisesti: "Tiedätkös, äiti, me olemme jälleen hyvät."
"Kutka?" huudahti tämä kauhistuneena.
"No minä ja Helena", vastasi nuorukainen suullaan ja silmillään iloisesti hymyillen.
Oljenpunojatar löi kätensä yhteen ja kiersi sormet toisiinsa ja astui sitten Muckerlin edellä tupaan, jossa molemmat istuutuivat pöydän ääreen. Kun vanhus kartteli kyselemistä, säästyi nuorukaiseltakin vastailu. Hän oli ahkerassa syömisen toimessa, mutta äiti istui miettiväisenä tyhjän lautasensa ääressä, mikä muutoin ei lainkaan herättänyt pojan huomiota.
Jos on totta, että sielulliset liikutukset saavat jokapäiväisten ruumiillisten tarpeitten tyydyttämisen unohtumaan — minkä mukaan kansankeittiöiden hoito muodostuisi paljon edullisemmaksi taloudelliselta kannalta katsoen, jos sielulliset taistelut olisivat helpommalla saatavissa kuin raavaanliha —, jos myöskin on totta, että ruokahalunpuute on todellisen rakkauden koetuskivi, silloin, niin silloin oli kaikista niistä tärkeistä tapauksista, jotka Muckerl oli kokenut viimeksi kuluneen neljännestunnin ajalla, hänen sielunsa ja sydämensä kokonaan erossa; varmastikaan ei kumpikaan niistä kahdesta aiheuttanut häntä, laskettuaan veitsen ja kahvelin pois kädestään, hellittämään vyötään.
Aivan toiselta kannalta kuin Muckerlin äiti otti tytön äiti asian.
"Mutta sinullapa vasta on onni", huudahti vanha Zinshoferin vaimo nauraen.
Helena rypisti otsaansa. "Mikä onni? Hyvin tavallistahan on, että erotaan ja taas tullaan yhteen."