"Hyvänen aika", sanoi Helena, "Sepherl, mitä sinä täällä teet?"
Mitäkö hän täällä teki? Hän, joka tuon katon alla oli auttanut kestämään raskaita aikoja? Ja sitä kysyy se, joka ne on aiheuttanut ja nyt hyvinä päivinä jälleen on valmis sulkemaan häneltä oven! — Oi, kuinka se on ylvästelevä ja ivallinen! Ivaksi sen kateellinen Sepherl otti ja oman kokemuksensa mukaan olikin hän oikeassa, mutta Helena ei luullut, että tuollainen kömpelö, ruma olento kuvittelisi mielessään itselleen voitavan todenteolla pahaa tarkottaakaan tai yleensä olla ylpeäkään häntä kohtaan. Hän oli vastausta odottamatta jälleen ryhtynyt peliinsä Muckerlin kanssa.
Sepherl pani toisen kätensä lanteelleen ja häristeli toisella parikuntaa. "Älkäähän kuherrelko siinä niin kovin", huusi hän sähisten, "muutoin joudutte tekemisiin isäntien kanssa: he tarvitsevat nyt kaunista ilmaa, ja kun vasikat tappelevat tulee pian sade!" Näin sanottuaan hän juoksi pois ja usein löi hän nyrkkiin puristuneella oikealla kädellään vasenta kämmentään ja nauroi: "Tällä kertaa hän sai! Ah, en anna pitää itseäni narrina! Tällä kertaa annoin hänelle tuntuvasti!" Tosin täytyi Muckerlinkin kärsiä hänen "särmikäs pistelynsä", se ei ollut autettavissa, mutta oikein sydämestään iloitsi Sepherl, että hän oli saanut loukanneeksi tuota ylpeätä letukkaa.
Koko Zwischenbühelissä ihmeteltiin, "kuinka pyhimyskuvaintekijä taas näin äkkiä oli voinut tulla hyviin väleihin Zinshoferin Helenan kanssa", ja erikoista ihmettelyä herätti sekin "että nuo kaksi ihmistä pitivät niin luonnotonta kiirettä häiden kanssa". Pappilassakin tuli siitä asiasta puhe.
Zwischenbühelin kirkko oli hyvin pieni, se oli maantien puolelta rakennettu mäelle ja melkoinen määrä matalia, leveitä portaita, vanhuudenheikkoja jalkoja varten tehtyjä, johti sinne; lisäksi ohjasi rautainen, pitkin seinää kulkeva tanko vapisevia käsiä.
Oikealla puolen ympäröi ränsistynyt kiviaita pientä maa-aluetta, mustiksi siveltyjen portinsäleiden välistä saattoi nähdä tummanvihreän, töyryisen ruohikon, josta sieltä täältä pisti näkyviin risti. Portin pylväät olivat kallellaan ja hautojen välissä pureksi ruskean kirjava lehmä ruohoa, samalla haistellen muuatta hyvin ränstynyttä läkkilevyä, joka jokaiselle lukutaitoiselle kertoi, että tähän oli haudattuna Margareta Zauner, "ryyppyneidoksi" kutsuttu, kylänvanhimman karjapiika. Hän tunsi ehkä eläissään tuon ruskean kirjavan lehmän sen ollessa vielä vasikkana.
Vasemmalla puolen liittyi kirkkoon pappila, pienenä ja vähäpätöisenä kuten sekin; kaksi akkunaa oli maakerroksessa ja kaksi hirsikerroksessa ja kolmannen sijalle oven yläpuolelle oli muutamaan syvennykseen asetettu pyhimyskuva, jonka kylän vanhimpien asukkaiden kesken liikkuva taru tiesi olleen pyhän Pamphiliuksen, mutta oli tuo kivikuva monivuotisesta ilmojen pahoinpitelystä mennyt niin turmiolle, ettei siitä ollut jäänyt jälelle muuta kuin hyvin hämärät ihmisolennon ääripiirteet.
Pieni takapiha, jossa oli ruskeankirjavan lehmän navetta, ja varjoisa puutarha pistivät näkyviin rakennuksen takaa; rakennuksen matalissa huoneissa, joiden kattoon saattoi kädellä ulottua, asui kolme henkilöä. Alempana, aivan portin pielessä oleva tupa oli tehty pastorinkansliaksi ja sen viereisessä kamarissa, jonka akkunat olivat pihaan päin, asusti nuori apulaispappi. Hirsikerroksessa olivat huoneet kaikki erossa toisistaan ja niiden ovet johtivat rinnakkain eteiseen; herra pastori asui tuvassa ja keittäjätär viereisessä kamarissa, mutta Zwischenbühelissä ei kukaan tästä pahaa sanaa lausunut, sillä pastorin emännöitsijä oli vanhanpuoleinen, pitkä, kuiva vaimoihminen. Isännät arvelivat, että hänet nähdessään paholainenkin väistyisi, jos hän rupeisi sitä mielistelemään, ja tuo inhottava sielunvihollinen ei toki muutoin ole varsin turhantarkka. Takanapäin sanottiin emännöitsijästä, että hän oli saman näköinen kuin "kallis aika" ja pastorista että hän oli kuin "itse hyvä hetki"; tämä katselikin lyhyeksi kerityn, lumivalkoisen tukan alta mitä hyväntahtoisimmin naamoin maailmaa; hampaattoman, ystävällisesti hymyilevän suun ja punaisten poskien yläpuolelta loisti pari kirkasta, harmaata silmää, tutkivina ja luottavaisina, ja harvoin oli niiden edessä, hienosti kaartuvan nenäluun päällä, luusankaiset silmälasit, sillä enimmäkseen työnsi vanha herra ne ylös otsalleen, koska hän tarvitsi niitä vain lukiessaan. Kooltaan hän oli pieni, lyhyt, ketterä ja aina liikkeessä, mikä sopikin hyvän hetken vertaukseen, niinkuin jokainen joka sellaisen kerran on elänyt voi todistaa.
Kun korkea-arvoisa herra Leopold Reitler, Zwischenbühelin pastori, noin vuosi sitten huomasi, että hänen kätensä kirjottaessa monasti kieltäytyi tekemästä palvelustaan ja että hänen muistinsa sen lisäksi usein petti, silloin pyysi hän itselleen apulaista, joka sitten hämmästyttävän lyhyen ajan kuluttua hänelle annettiinkin korkea-arvoisan kappalaisen Martin Sederlin muodossa.
Tuo nuori hengellisen säädyn jäsen oli pitkä, jäntevä mies; hänen päänsä, jonka molempiin sivuihin korvat liittyivät melkein samaan tasoon, oli eteenpäin ojentuneen kaulan kannattama; lyhyt, ruskea tukka valui takkuisena alas otsalle; ulkonevien poskiluitten ja voimakkaan leuan vuoksi silmiinpistävän leveihin kasvoihinsa hukkui tuskin mainitsemista ansaitseva nenä ja esiin tuli sen sijaan hirvittävän suuri suu, jonka huulet lerpattivat pitkien, paikoittain mustuneiden hampaiden päällä; eivät edes nuo loistavat, tummat silmät tehneet mitään miellyttävää vaikutusta, sillä hän pyöritteli niitä alituisesti. Vaikkakin hän tämän epäedullisen ulkomuodon vuoksi olisi ollut terästetty monenmoisia kiusauksia vastaan, niin ei se lainkaan ollut hänelle hyväksi kutsumuksessaan, vaan teki jo lyhyen ajan kuluttua sen vaikutuksen, että hän naapuriseurakunnassa, jossa hänellä oli suurempi vaikutusala, oli joutunut anteeksiantamattoman harhateon uhriksi.