"Sen uskon, uskonpa jo. Enhän anna mitään aihettakaan sellaiseen, nyt, kun ainoa lapseni jättää minut ja minun on etsiminen vieraista kattoa pääni päälle."
"Mutta oljenpunojatar — —."
Oljenpunojatar oli esiliina silmillä noussut ylös.
Sepherl riensi esiin. "Sen ei Muckerl milloinkaan salli tapahtua."
Vanha vaimo antoi esiliinan pudota alas. "Siihen talouteen, joka silloin alkaa, en voi jäädä enkä saakaan!" Hän ojensi kätensä jäähyväisiksi. "Nyt en enää kauemmin teitä vaivaa, Jumalan haltuun, Matznerin emäntä."
"Jumalan haltuun, oljenpunojatar! Sepherl, saata oljenpunojatar kotiin! Herran tähden, Herran tähden, kuinka usein vanhuudessa saakaan ristin, jota nuorena ei ensinkään tule ajatelleeksi." Tämän kieltämättömän, kokemukseen perustuvan lauselman jälkeen rupesi Matznerin emäntä pitkään pudistelemaan päätään, katsellen samalla poislähteneiden jälkeen.
Sepherl kulki puunveistäjän äidin rinnalla eteenpäin ja kun ei tämä matkan kuluessa näyttänyt keskusteluun halukkaalta, niin rajottui tyttö siihen, että vähäväliä vakuutteli kaiken äskettäin tapahtuneen "jo olevan poissa käytännöstä — niin, ihan poissa käytännöstä".
Heidän saapuessa mökin luo oli avoimessa akkunassa parhaillaan käymässä innokas ottelu Helenan ja Muckerlin kesken. Tyttö uhkasi pukata pojan ulos ja tämä vannoi "kautta sielunsa", että jos hän pääsisi tarttumaan tyttöön käsiksi, niin vääntäisi hän sijoiltaan kaikki hänen sormensa tai purisi poikki hänen pikkuvarpaansa.
Sepherlin silmät menivät sepposen selälleen. Kaikki sormet tahtoo hän vääntää tuolta pois sijoiltaan tai purra pikkuvarpaan poikki! Tosiaankin, sellaista ei Sepherl milloinkaan olisi voinut uskoa, että hän saattoi noin — helläksi heittäytyä!
Kun Muckerl huomasi tulijat, huusi hän: "Jumala antakoon, äiti! Hyvää iltaa, Sepherl!"