"Minä sanon sulle, Matznerin emäntä", jatkoi oljenpunojatar kiihkeästi, "että tulen vielä sairaaksi harmista. Jokaisen vapaan hetkensä ne viettävät toistensa seurassa ja jos ei niillä sitä ole, niin ne ottavat. Jos niistä toinen olisi hukassa, niin ei olisi muuta mahdollisuutta kuin että hänet löydettäisiin toisen seurasta; mutta ei koskaan voisi tulla kysymykseenkään että ne saisi pysymään erossa! Ja kaiken tuon joutavanpäiväisen hyppäämisen ja hääräämisen ohella, jota ne ennen tuskin nimeksikään tekivät, en käsitä sitäkään miksei ne kerrassaan voi odottaa sitä päivää, jolloin on kirkkoon mentävä."
"Milloin ne häät pitäisi olla?"
"Ne puhuvat sitä että tästä kahden viikon päästä."
"Eihän se käy laatuun. Mihinkä sitte jäisi kirkollinen kuulutus saarnatuolista kolmena sunnuntaina peräkkäin?!"
"Ne kuulututtavat kerta kaikkiansa."
"Eihän se käy laatuun."
"Mutta erikoisella luvalla."
"Erikoisella luvalla? Ah, niinpä tottakin! Pitää vaan osata auttaa itseään. Entisaikaan oli tapana sanoa, että joku asia kävi yhtä joutuin kuin postissa, nykyään saa kai sanoa kuin junalla. Hi-hi!"
"Rakas Matznerin emäntä, vieras voi sillä helposti nauraa. Sinä et ole nyt minun nahoissani etkä tiedä miltä minusta tuntuu. Kiitä sinä Jumalaa siitä!"
"Mutta rakas oljenpunojatar, älä ole pisteliäs, enhän ole sinua nauranut, vaan heitä."