"Jumalan haltuun, äiti, minun täytyy nyt — — —", sopersi puunleikkelijä, ja kun sairaan käsivarret päästivät hänet irti, hiipi hän pois kamarista ja sulki hiljaa oven jälkeensä; mutta sitten syöksyi hän nopeasti ulos puutarhaan, vaipui siellä varjoisan lehtimajan penkille ja painoi molemmat kätensä kasvoilleen; pari suurta kyyneltä vierähti sormien lomitse ranteille.
Ja kuitenkin oli oljenpunojatar valehdellut, hän oli tekeytynyt vahvemmaksi kuin olikaan; hänelle olivat Helenan sanat "tehneet kovin kipeätä"! Vaikkakin sairas arvelee itsensä olevan mennyttä kalua, niin kauhistuttaa ja loukkaa häntä vieraiden huulilta tuleva muistutus siitä, sillä se iskee tyynesti niin lähelle, niin kovin lähelle sitä, minkä tähden hän pelokkain mielin ja tuskallisin puistatuksin kiduttaa itseään päivän hiljaisina hetkinä ja unettomina öinä. Tässä tapauksessa se oli kärsimätön muistutus ja lisäksi ainoan pojan vaimon suusta!
Sillävälin kun tuo nuori mies taisteli tuskan kanssa, joka ahdisti rintaa hänen ajatellessaan vaimonsa vallan käsittämätöntä sydämettömyyttä, vaimonsa, jonka jo yksistään hänen mielikseen täytyisi olla hyvä äitiä kohtaan, makasi vanha rouva pienessä kamarissaan kädet ristissä ja tuijotti kyynelten sumentamin silmin eteensä. Tietää olevan läheisyydessään, lähinnään henkilöön, jonka mielestä ei kuolema tulisi hänelle kylliksi varhain! Se oli jälleen lisäksi yksi kiduttava ajatus, joka vaivasi häntä aina yksinäisyydessä, kuten nytkin.
Mitä mahtanee yksinäisinä hetkinä liikkua kuolemansairaan sielussa?
Mitä mietti vanha rouva jätettynä yksin kuolemaa ajattelemaan? Mitä hän ajatteli poikansa tullessa ja lähtiessä? Kun tämä tuli: näenpä hänet kuitenkin vielä; kun tämä lähti: ehk'en enää koskaan! En näe häntä enää, lastani, en enää kuule hänen ääntään, en enää saa tuntea hänen sydämellisiä rakkaudenosotuksiaan! Kuolema on kuitenkin omituinen! — Raskas kyynel vierähti sisäänpainuneelle poskelle, sitten kuuli hän askeleita, pyyhki silmänsä ja katsoi ovelle päin; ulkopuolella käy jälleen hiljaiseksi, jälleen kehittyy ajatus edelleen: se on kuitenkin omituista… jälleen kostuvat silmäripset. Mitä kaikkia erontuskia hän miettikään, kuka sen tietää? Ah, minkävuoksi ottaa ihminen tuhatkertaiset jäähyväiset yhden kerran lähtiessään?
Kun kuukausi oli kulunut loppuun, sanoi hän: "Empä olisi milloinkaan luullut, että elän vielä ensimäisen päivän". Mutta sitten tuli päivä, jolloin sairauden tuska voitti tuon kärsivällisen rouvan, ja häneltä pääsi vain yksi ainoa toivomus: "Loppua minä haluan, loppua", ja silloin poikakin lyyhistyi kokoon ja nyyhkytti ääneen syvimmästä sydämestään. Mutta sairas virkkoi: "Älä huoli, kyllä minä tiedän miltä sinusta tuntuu."
Ja nyt tulivat nuo tuskalliset viimeiset päivät ja yöt, joiden muisteleminen vielä vuosien kuluttua värisyttää jokaista, jonka joko rakkaus tahi velvollisuus on pakottanut olemaan sairaan kuolinvuoteen ääressä. Tänä raskaana aikana ei Helenaa voitu mistään moittia, hän ei väistynyt sairaan luota, hän oli tälle päivin ja öin apuna, väsymättömästi riensi hän lieden ääreen, keitti ja paistoi aivan tavattomalla ajalla, jos joskus niin sanottu väärä ruokahalu heräsi kärsivässä sairaassa. Hän huusi Muckerlin työhuoneestaan saapuville, kun vanha rouva makasi kuolinkamppailussa, jotta tämä, joka varmastikin vielä piti kiinni pojan läsnäolon toivosta, helpommin kestäisi kuoleman. Helena painoi kuolleen silmätkin kiinni ja sulki hänen suunsa, kun Muckerl arkaili koskettaa kädellään ruumista.
Lehtien parhaillaan alkaessa kellastua ja kuihtua laskettiin tuo nyt levon saanut, kitunut ruumis-parka maan poveen. Haudalta riensi Helena nopein askelin edeltäpäin kotiin avaamaan akkunoita ja tuulettamaan, huoneita.
Muckerliin, joka hiipi eteenpäin pää painuksissa ja kädet hervottomina riippuen kuten unissakävijä, oli Matznerin Sepherl liittynyt; hän ilmaisi tälle osanottoaan, mutta ei sanoilla, vaan huokauksilla ja "surkeilla kasvojeneleillä".
Äkkiä jäi puunleikkaaja seisomaan paikalleen. Hänen sydäntään ahdisti jokin ja hänen kurkkuaan tukahutti, hänen täytyi lausua se julki. "Se on kurjaa", sai hän vaivoin sanotuksi.