Puunleikkelijä katsoi lattiaan.
Sairas veti syvään henkeään ja jatkoi: "Niin taivuin minä kuitenkin siihen enkä milloinkaan ole asettanut Helenan tielle mitään esteitä, vaikkei koskaan olisikaan pälkähtänyt päähäni, että hän voisi olla sellainen kuin hän on."
"Millainen hän sitten on?" sammalsi Muckerl.
"Aamupäivällä oli Matznerin Sepherl täällä ja tiesi kertoa, että Kleinleitnerin Paul, joka jo vuosikausia on maannut heikkona sairaana, tänä aamuna varhain oli päässyt kärsimyksistään; silloin kuulin selvästi, huolimatta siitä että hän kauhalla kolisteli rautapataa, Helenan sanovan: 'Kaikki ihmiset kuolevat, mutta ei vain tuo eukko!'"
"Äiti!" huudahti Muckerl. "Se on tullut vain ajattelemattomasti sanotuksi, ei hän sitä tarkota. Ole varma siitä!"
"Samapa se", virkkoi vanhus, "mitä hän tarkottaa, tiedän etten siitä kuole. Hänen ajatuksensa ei minulta lyhennä hetkeäkään eikä myöskään lisää ikääni. Vilpittömästi saattaisi se minua surettaa vain siinä tapauksessa että rakastaisin häntä; mutta asiain näin ollen ei siitä ole mitään vaaraa."
"Anna se hänelle anteeksi, äiti", sanoi Muckerl tukahtuneella äänellä, "äläkä enää milloinkaan sitä ajattele, tiedäthän kuinka rakas olet minulle."
Hän seisoi aivan vuoteen ääressä, ja kun vanha vaimo kohotti heikot käsivartensa häntä kohden, silloin kumartui hän alas ja äiti silitteli vapisevin käsin hänen poskiaan.
"Sen tiedän, kyllä minä sen tiedän!"
On olemassa hyväilyä, joka tekee kipeätä; sellaisia ovat meistä eroavien rakkaiden henkilöiden hellyydenosotukset, jolloin jokainen suudelma, jokainen, syleily, jokainen heikko kädenpuristus sanoo meille: Yhdessäolomme ei enää kauan kestä.