Lieneekö Helena pelännyt anoppinsa vaikutusvaltaa vai ei, mutta siitä hän ainakin oli vakuutettu, ettei tämä hyvää hänestä puhunut, ja hän lähtikin sentähden vain harvoin ja tällöinkin lyhyeksi ajaksi pois kotoaan, "jottei antaisi vanhukselle tilaisuutta tyhjentää suutaan puhtaaksi ja selän takana haukkua ja torata".
Mutta kun nuori vaimo oli poissa, silloin laski Muckerl työkalut käsistään ja astui sairaan huoneeseen. Kauhulla katseli hän tuota muodotonta, vesitaudin runtelemaa ruumista, tuon avuttomana makaavan laihtuneita käsivarsia. Hän otti itselleen tuolin vuoteen ääreen, tarttui äidin luisevaan peitteen päällä lepäävään oikeaan käteen ja piteli sitä kunnes tunsi sen kuuman hehkun tuskastuttavaksi ja päästi sen hiljaa irti. Silloin olisi hän usein mielellään lyönyt molemmat kätensä kasvojensa eteen ja ääneensä valittanut, mutta eihän hän tahtonut antaa tuon vanhusparan sitä huomata eikä hän tahtonut kuulla äitinsä säälistä salaavan huonoa tilaansa pojaltaan.
Elokuussa muuanna iltapäivänä oli kaikki polttavan lämmintä ja hiljaista ympäristössä, ikäänkuin maailma olisi levännyt työstä väsyneenä, ikäänkuin aurinko olisi lämpöä ja valoa jakaessaan, luodut olennot ja kasvit liikkuessaan ja kasvaessaan liiaksi ponnistelleet. Muckerl pisti päänsä kamarin ovesta sisään. "Leena on poissa", hän virkkoi, "minun täytyy toki tulla sinua heti katsomaan, nyt kun hän ei voi pahastua siitä; olethan sinä minun toinen rakkaani."
Sairas ei hymyillyt tulijalle kuten muulloin. Hänen silmänsä loistivat kosteina, hänen kasvonsa olivat vahankeltaiset ja hän näytti liikutetulta.
"Miten jakselet, äiti?" kysyi Muckerl tullen lähemmäksi.
"Mitenkäkö jaksan?" sanoi vanhus hiljaa, "en hyvin, niinkuin aina on kun loppu lähenee."
Poika pudisti päätään.
"Älä ravistele päätäsi, Muckerl, asia on kuitenkin niin eikä sitä voi mikään muuttaa. Totta kyllä, että siitä tulee sinulle surua, poika parka, tiedän sen, tiedän sen varmasti, tunnen sinut siksi hyvin; olemmehan eläneetkin niin kauan yhdessä, voimmepa melkein sormillamme laskea ne päivät, jolloin olemme olleet poissa toistemme näkyvistä. Mutta muut eivät siitä suurestikaan välitä."
"Älä puhu sillä lailla, äiti. Kuka voisi sinun kuolemaasi toivoa?"
"Minun täytyy vain sanoa sinulle, Muckerl, että helpommalta tuntuisi kuolema, ellei sinun naimisestasi olisi tullut mitään. Mutta ihmisen tahto on hänen taivaanvaltakuntansa, ja sinä olit kyllin vanha pitääksesi omasi enkä minä tahtonut sekaantua asiaan, vaikkei se minusta alunpitäinkään ollut oikea."