Siinä hän oli oikeassa.
XIV.
Muutamaa päivää ennen Muckerlin ja Helenan häitä paneutui vanha oljenpunojatar sairaana vuoteelle. Se oli tervetullut syy jättää pitämättä tuo hälisevä juhla, joka helposti voi antaa tilaisuuden ilkeään pilantekoon ja inhottaviin irstailuihin, ja tyytyä hiljaiseen vihkimiseen, eikä kumminkaan tarvinnut näyttää siltä kuin olisi pelätty ihmisiä ja annettu heidän vaikuttaa asiaan.
Tosin tuntui nuoresta vaimosta kovalta noin ilman juhlallisuuksia astua uuteen kotiinsa. Helena olisi ennemmin kestänyt kaiken pilkan ja häväistyksen kuin kieltäytynyt sellaisesta, mikä hänet omissa ja vieraiden silmissä jätti muita morsiamia jälemmä, mutta kun sattui niin, että hänen juuri tuolla tavalla sopi alistua tapahtumaan, mihin samanlainen sattuma olisi jokaisen muunkin pakottanut, niin oli hän tästä salaa iloissaan.
Hääpäivän iltana riensi hän majaansa "noutamaan takaisin kapineitaan" — kuten hän hyvin avomielisesti tunnusti — siihen taloon, josta ne olivat tulleet.
Vanha Zinshoferin emäntä istui miettiväisenä ja murheissaan lavitsalla; hän oli laskenut toisen käsivartensa tuon ei ainakaan liian suuren vaatemytyn päälle. Helena veti sen pois käden alta ja sanoi, katsoen ympärilleen tuvassa: "Katsos, nyt jää koko tila sinulle yksin; se tekeekin sinulle hyvää. Hyvää yötä!"
Näin sanoen erosi hän lapsuutensa kodista ja äidistään.
Seuraavasta aamusta alkaen rupesi hän puuhailemaan oljenpunojattaren taloustoimissa. Hän ei kysellyt miten anoppi tähän saakka oli missäkin asiassa menetellyt ja kai eteenkinpäin tahtoi meneteltävän; mutta vanhus-parka, joka voimattomana makasi vuoteellaan, ei voinut sekaantua mihinkään, vaikka olisi tahtonutkin. Jos Zinshoferin vanhus tuli antaneeksi suoranaisia neuvoja, niin haukkui nuorikko häntä suut silmät täyteen ja käski lähtemään talosta pois, jolloin loukattu äiti toivoi pahankuriselle lapselle Jumalan rangaistusta; kuitenkin salli Herra tunnetussa pitkämielisyydessään tuon lapselle sopimattoman julkeuden jatkua, vaikka vanhus vähintäin kerran viikossa huutaen ja toruen juoksi pois nuorten luota.
Puunleikkelijän äiti, tuo köyhä, sairas vaimo, oli nyt todellakin kykenemätön lähtemään talosta, ja muutoinkin sai vaikea sairaloisuus hänen muuttamaan mieltään; hän tahtoi kuolla siinä majassa, jossa oli viettänyt pisimmän ajan elämästään, hän tahtoi viimeisinä päivinään pitää luonaan ainoan lapsensa, vaikkakin häneen kipeästi koski se, että hänen oli jaettava tämän suosio toisen kanssa, ja millaisen toisen! Hän epäili tuota toista, niin, hän pelkäsi, "koska hän itse makaili näin aivan kurjana ja hyödyttömänä", että tuo nuori vaimo vierottaisi hänet kokonaan ja erottaisi rakastuneen, peräänantavaisen miehensä hänestä; hän luuli tarpeelliseksi ehkäistä sen ja sanoi usein, ilman varsinaista syytä: "Jos huomaisin olevani taakkana tässä talossa, niin lähtisin paikalla tieheni, minua ei voisi mikään pidättää."
Silloin katsoi poika häneen joka kerta suurin, rukoilevin silmin, mutta ei sanonut mitään; että jokin voisi vierottaa hänet äidistään, se tuntui hänestä niin kokonaan mahdottomalta, että häneltä puuttui sanoja vastatakseen, ja niin jäivät myöskin ilmi tuomatta kaikki vakuuttelut hänen muuttumattomasta lapsenrakkaudestaan, joita vanha sairas-parka kai kaipauksella odotteli ja jotka hän itselleen lohdutukseksi ja tyynnytykseksi tahtoi saada kuulla poikansa suusta. Mutta oli vielä muuan toinenkin seikka, joka hillitsi tämän kieltä; poika huomasi vanhuksen ja nuoren vaimon välisen mustasukkaisuuden, ja kun hänen sydämensä kuitenkin riippui kiinni heissä molemmissa, piti hän tarpeettomana puhua toiselle hyviä sanoja toisen läsnäollessa ja vältteli niitä rakkaan kotirauhan vuoksi.