Kauan ei hän ollut asunut Helenan kanssa saman katon alla, kun hänen itselleen oli tunnustettava, että kaikki kuitenkin oli käynyt aivan toisin kuin hän oli luullut. Tosin katseli hän ihaillen nuoruutta uhkuvaa, kaunista vaimoaan ja tunnusti tämän pitkälle kehittyneen käytännöllisyyden taloudenhoidossa ja elämässä, mutta tämän oman käytännöllisen mielensä mukaan, josta vain annettu oli saatua, joka tarkoin punnitsi sen mikä kullekin sopi ja työnsi luotaan vieraan ojennetun käden pitääkseen omansa vapaana, vaimo myöskin menetteli ottaessaan vastaan miehen hellyydenosotuksia ja torjuessaan hänen hyväilevää kättään lapsesta, jolle muutoin vaimo itsekin oli vain ankara hoitajatar ja siksi jäi, koska lapsella hänen silmissään ei ollut enempää kuin vieraanvaraisuusoikeuden vaatimus. Päivä päivältä katkeroittivat tuollaiset kylmentävät huomiot miehen iloa hänen katselemisestaan ja mielihyvää hänen taitavasta taloudenhoidostaan; väkipakolla työntyi aina silloin miehen mieleen surullinen ajatus, että Helena oli ollut se, joka oli katkeroittanut hänen äitinsä viimeiset elinpäivät, ja siten, nopeasti vaihdellen, milloin vaimonsa puoleenvetämänä, milloin poistyöntämänä, tunsi hän itsensä pian väsyneeksi, sydämeen asti kyllästyneeksi.
Helena oli nyt tosin kieltämätön hallitsijatar talossa, mutta millaisessa? Kuka hän oli? Zwischenbühelin pyhänkuvaintekijän vaimo! — Mentyään iltasin pikku Hannu käsivarrellaan portaille ja katsoessaan ylös Sternsteinin hoviin päin, joka auringonlaskusta hehkuvin akkunoin oli hänen edessään, sellaisena kuin hän lapsena usein oli sen nähnyt, silloin olisi hän mielellään koonnut kiviä tieltä ja heittänyt kaikki nuo kimmeltävät ruudut pirstaleiksi, mutta kuinka kaukana, kuinka kaukana olikaan tuo uljas hovi, hänen maailmaansa aivan kuulumaton!
Kerran ojensi lapsi kätensä kukkulalta hohtavaa loimua kohden; Helena katsoi sitä kummastellen. "Tiedätkö sinäkin minne kuulut, missä meidän molempain pitäisi istua, jos sanaan ja kirjotukseen ihmisten kesken olisi luottamista?"
Punerrus sattui äkkiä hänen kasvoihinsa, ja hän katsahti arasti ympärilleen, olisiko joku läheisyydessä voinut kuulla hänen sanansa.
"Narrimaista! Pojan tyllerö luulee sen olevan lähimailla, kiinni tarttumista vailla! Entäpä jos se ennustaisi jotakin? Herra Jeesus, kuinka mieletöntä etten pääse siitä ajatuksesta eroon."
Hän seisoi ja tuijotteli ylöspäin, kunnes loiste oli sammunut.
Mutta työhuoneessa istui hänen miehensä, kumartuneena ja taipuneena työpöydän yli, ahkerasti leikellen ja maalaillen siroja kuvioita ja koreita nukkeja, joihin tilaajat olivat tyytyväisiä ja samoin hän itsekin.
XV.
Hyvin omituinen oli tervehdys isän ja pojan välillä, kun Toni kolmivuotisen sotapalveluskauden jälkeen palasi takaisin Sternsteinin hoviin.
Kumpikaan ei ollut tuon pitkän ajan kuluessa paljon tiennyt toisestaan. Kirjottaminenkin jäi hyvin vähiin. Vanhus jätti sen toimen koulumestarille, joka pisti muutamia sanoja niiden rahojen mukaan, jotka Tonille säännöllisesti lähetettiin, jotta tämä sotaväessäkin voisi näyttäytyä rikkaana tilanomistajan poikana; Toni kirjotti vain silloin kun hän kuukauden keskivaiheilla joutui pulaan ja saikin aina silloin pyytämänsä summan, mutta sitä seurasi tällöin pari omakätistä riviä Sternsteinin isännältä, eivätkä ne suinkaan sisältäneet hyväilynimiä eikä siunauksen toivomuksia.