Kun vanhus sai sen kirjeen, joka ilmotti pojan saapuvan seuraavana päivänä, valjastutti hän hevosen vaunujen eteen ja rengin oli yösydännä lähdettävä piirikunnan pääkaupunkiin, joka oli rautatien varrella.
Toisen päivän aamuna vierivät ajoneuvot kartanon pihaan. Sternsteinin isäntä seisoi porstuan kynnyksellä, kädet selän takana, ja katseli tarkkaavaisesti kotiinpalaavia. Niinkuin isä jäi seisomaan, samoin pysyi poikakin istuallaan.
"No, tässä minä nyt taas olen", virkkoi tulija ja lisäsi kotvasen kuluttua: "Hyvää päivää, isä."
Vanhus nyökäytti päätään. "Hyvää päivää. Siinähän taas olet, nyt olet siitäkin päässyt."
"Reserviläinen minä nyt olen", murahti nuorukainen.
Isäntä kohotti tyynesti päätään, ikäänkuin olisi tahtonut huomauttaa: tiedän sen ilmankin; ja vaikka hän näki, etteivät pojan riutuneet ja kalpeat kasvot, sinisine renkaineen silmien ympärillä, näyttäneet sellaisilta pelkästä viimeöisestä valvonnasta, virkkoi hän kuitenkin: "Näytätpä hyvinvoivalta, ei se näytä sinua rasittaneen."
"No eipä tietenkään! Se vielä puuttuisi!" huudahti Toni. Hän heilautti itsensä alas vaunuista, kopisteli jalkojaan ja ojentui suoraksi. "Oh, tämäpä vasta oli koluuttelemista ja heilumista. Hyvä, että taas pääsee jalkeille! Syömiseen on kai vielä hetkinen?"
"On kyllä, mutta jos sitä ennen tahdot jotain, —"
"En, kiitos vain. Ei suinkaan sinulla ole mitään sitä vastaan, että tällävälin hiukkasen katselen ympärilleni kylässä?"
"Ei mitään."