Toni kohotti kätensä hatunreunaan kuten sotamiehenä oli tottunut tekemään, pyörähti ympäri ja lähti alas Zwischenbüheliin päin.
Hän harhaili pitkin jokirantaa eteenpäin. Siellä täällä huudettiin hänelle taloista tervehdyksiä, yksi ja toinen tuli häntä tiellekin puhuttelemaan, mutta hän piteli uteliaat loitolla lyhyillä vastauksillaan ja kulki edelleen kylän alapäähän päin. Likellä viimeisen edellistä majaa, keskellä tietä, leikitteli lapsukainen hiekassa. Hän astui muutaman askeleen päähän siitä ja jäi seisomaan ja katselemaan pienokaista, ja kun tämä nyt kohotti kiharaista päätään ja katsoi häneen suurilla, ruskeilla silmillään, astui hän nopeasti sen luo, kumartui alas ja ojensi juuri kätensä silittääkseen pojan päätä, kun Helena syöksyi esiin ja tempasi lapsen syliinsä.
"Älä koske siihen", huohotti hän.
"Johan nyt, miksi juuri minä en saisi?" kuiskasi Toni.
"Kysytkö vielä?" sähisi Helena hampaittensa välitse. Kuolonkalpeista kasvoista tuijottivat hänen silmänsä Toniin niin vihanvimmaisina, että tämä vastoin tahtoaan peräytyi askeleen, mutta sitten hän väänteli suutaan ja päästi pari lyhyttä naurunhohotusta; Helena kääntyi poispäin hänestä ja käveli, vetäen vastaanrimpuilevaa lasta kädestä perässään, majaansa kohti.
Kun Sternsteinin isäntä päivällä siirsi luotaan lautasen ja mukavasti nojautui taaksepäin suuressa nojatuolissaan, kysyi hän vastapäätä istuvalta Tonilta: "No mitä uutisia kuuluu kylältä?"
Nuorukainen kohautti olkapäitään.
"Sen kai uskallan vakuuttaa, että olet ollut kovin utelias pyhänkuvaintekijän nuoren vaimon suhteen."
"Niinpä niin. Olemme jo tavanneet toisemme."
Vanhus kohotti silmäkarvojaan ja loi tutkivan katseen nuorukaiseen.