"Älä enää toista kertaa koske minuun!" huusi tämä. "Älä koske minuun, muutoin huudan apua! — Minä en tiedä mistään. Ja jos asia niin olisikin kuin sinä luulet, kuka on sinua sitten käskenyt lyömään vetoa, kuka on sinua sitten pakottanut antamaan sanasi ja kädenlyöntisi!? Sen kaiken olet tehnyt vapaasta tahdostasi ja kunniallisemmin istut kai eläkkeellä kuin nostat melua siitä ja kuljet kartanossa ihmisten pilkkana kuten puolihupsu erakko."
Toni ei yleensä ymmärtänyt lukea isänsä mielipidettä tämän silmistä, mutta se, mikä niistä tällä hetkellä loisti, oli kuitenkin aivan liiaksi vailla isäntunteita. Jos katseilla olisi voima kivetyttää, polttaa, myrkyttää, niin ei nuorukainen elävänä olisi päässyt tästä paikasta. Äkkiä vetäytyi vanhuksen suu ja koko alempi osa kasvoista suonenvedontapaisesti kokoon, ikäänkuin hänellä olisi ollut raaka, hapan hedelmä hampaiden välissä. Hän käänsi nuorukaiselle selkänsä ja käveli verkalleen takaisin ravintolahuoneeseen.
Siellä hän istui itseensä sulkeutuneena, harvapuheisena, ja tyhjensi ahkerasti lasiaan.
Oli myöhäinen iltapäivä, kun kuusi talonpoikaa kantoi Sternsteinin isännän ulos huoneesta vaunuvajaan. Yksi kulki joukkueen edellä lippu kädessä. Se oli oikeastaan luudanvarsi, jossa pöytäliina liehui, ja se laskettiin alas, kun tuo täydessä humalassa oleva isäntä asetettiin kärryihinsä oljille pitkäkseen. Hänelle pantiin pyhimyskuvan sijaan pelikortit rinnan päälle ja hän oli vielä siksi virkeä, että saattoi nopeasti kerätä kortit käteensä ja paiskata ne ilvehtijän päähän, tuon veitikan, joka parhaillaan valittavalla esirukoilijan äänellä lorotteli "syvästisurevien paikallejäävien" kiittelyt Sternsteinin isännän "kunnioittavasta läsnäolosta."
"Mene tiehesi, konna!" sammalsi humaltunut.
"Jumalan haltuun, Olutjuusto-Martel!" huusi Toni kuskipukilta. "Sinä näet, etten tänään voi tulla teille. Sano terveiseni Salille!"
Vaunut vierivät pois ja niiden takana juoksi kaksi voitettua ruskeata hevosta katsellen suut leveinä ja silmät totisina tuota langennutta suuruutta, joka heidän edessään oljilla heilahteli toiselta sivulta toiselle. Vähäväliä kohotti isäntä raskaita silmänkansiaan ja tuijotti noihin välinpitämättömiin, kylmiin eläintennaamoihin, mutta hiljaa kiroten sulki hän sitten jälleen silmänsä: jos hän huomasi noiden kahden hevosen pistävän päänsä yhteen, ikäänkuin niillä olisi ollut jokin salaisuus keskenään, ihme vain mikä, niin joutui hän vihan vimmoihin ja jakoi niille nyrkiniskuja; hänen pommittamisestaan ja lyönneistään tempoivat ne sitten vaunuja taaksepäin ja Tonilla oli täysi työ saada niitä rauhottumaan.
Tämä pieni ikävyys ei kuitenkaan saanut nuorukaisen hyvää tuulta häirityksi. Hän vihelteli hiljaa itsekseen ja monta kertaa, kun hän puolittain kääntäen päätään katsahti taakseen vaunuissa ähkyilevään vanhukseen, huomasi hän senkin, että tämä nauroi, mutta varovaisuuden vuoksi suu kiinni, nenän kautta.
Niin, sotaväessä oppii ymmärtämään vehkeilyä! Kuten usein maailmassa, niin sielläkin rohkeus voittaa ymmärryksen, niin että se, mitä järki taitavasti sommittelee, joutuu häviölle ja yksinkertaisin, joka usein on aivan kouraantuntuvaa ja läpinäkyvää, pääsee voitolle. Toni heittäytyi ilossaan huolettomaksi "sotajuonensa" seurauksista. Vain jonkun kerran tuon pitkän matkan kuluessa tunnusteli hän päätään ja vasenta käsivarttaan; niihin kohtiin, jotka sattuivat lyötäessä seinään, tulee kai kuhmuja, ja niihin, joita vanhuksen sormet olivat rutistelleet, sinisiä ja ruskeita pilkkuja.
"Sitä ei kannata ajatella! Ehyemmin nahoin en olisi voinutkaan sieltä päästä. Hei, tamma, taidatpa hiljentää siinä vauhtiasi! Etkö huomaa, että nyt mennään kotiin päin? Etkö ala tallia vainuta? Tästä saat —"