Hyvin lähellä oli jo Sternsteinin hovi. Kahdeksan viikon kuluttua sen herrana!
XVI.
Se mikä Schwenkdorfin ravintolassa oli tapahtunut tuli siellä samoinkuin Zwischenbühelissäkin jo samana sunnuntai-iltana ihmisten tiedoksi, ja toinen kertoi toiselle "totena uutisena", että Sternsteinin Toni kahdeksan viikon kuluttua pitäisi häitä Olutjuusto-Martelin Salin kanssa. Vaikkakin yleisesti ihmeteltiin, että kaikki oli käynyt niin nopeasti ja että tuo "itara" vanhus niin äkkiä oli päättänyt "asettua lepoon", ei siinä kuitenkaan ollut mitään sen merkillisempää, jos isäntä tahtoi pitää oman päänsä ja poika totteli häntä; oli vain pari ylen kekseliästä olentoa, jotka asian johdosta pudistelivat päätään ja puhelivat jotain "niskuroimisesta", mutta ei kuitenkaan äänekkäästi, sillä he kuuluivat viisaaseen veljeskuntaan, joka pitää totuuden säkissä, hyvin tietäen ettei se olisi omistajalle mikään onnenraha; jos sitä rikkaalle tarjottaisiin, olisi se hänelle epämieluinen korukapine, ja kerjäläiselle se olisi kulunut lantti, jota hän ei huolisi edes lahjaksi.
Maanantaina ei Sternsteinin hovin isäntä vielä kyennyt miettimään tilaansa; sen tuskan säästi häneltä eräs kipu, nimittäin päänkivistys. Hän oli sellaisessa tilassa, jolloin ihmisestä tuntuu siltä kuin olisi aivokoppa puhtaaksi tyhjennetty ja siellä sisällä istuisi ahkera työmestari ja poraisi ja sahaisi ja naulaisi, ensin kovalla vasaralla, sitten kevyemmällä puupalikalla. Kun hän lakkaa päivätyöstään, on yhden päivän kestänyt kurjuus mennyt kuin huomaamatta.
Tiistaina ryhtyi isäntä tavallisiin toimiinsa, mutta moniaan kerran pääsi häneltä huokaus: "Niin, niin rakas kartanoni, nyt joudut pian toisiin käsiin!" Keskiviikkona suretti häntä ajatus: nuo samaiset kädet eivät liene ahkerimmat eikä taitavimmat. Torstaina surkutteli hän "kartano-parkaa", joka tulisi häntä, vanhaa herraansa, varmastikin kovasti kaipaamaan, mutta hän ei valitettavasti voinut sitä auttaa — eihän väliin sekaantuminen ollut hänen asiansa! Perjantaina oli hän päässyt siihen vakaumukseen, että ilman häntä kaikki kävisi nurinkurin, ja lauvantaina rauhotti hänet täydelleen loppupäätelmä: sitä ylen viekasta menettelyä, jolla nuori isäntä ja miniä olivat tänne tunkeutuneet, ei voisi siunaus seurata, molemmilla tulisi olemaan enemmän kärsimyksiä kuin luulivatkaan, kunnes lopulta hovi luikuisi pois heidän käsistään ja he jäisivät puille paljaille. Tämä lohdullinen otaksuma, joka paljon vaikuttavampina, ei hyvää ennustavina kuvina leijaili hänen henkisen silmänsä edessä, sai hänet alistumaan kohtaloonsa, niin että hän sunnuntaina Schwenkdorfissa tervehti Olutjuusto-Martelin Salia kirkon edustalla niin ystävällisesti ja isällisesti kuin vaan saattoi. Ja sitä ei häneltä oikeastaan olisi voinut odottaa.
Tästäpuoleen kiinnitti vain kaksi asiaa hänen huomiotaan: häiden valmistelu ja talonluovutuksen toimeenpano. Sillä sellaiset häät hän tahtoi varustaa, että lähiseudun ihmisten suut ja silmät levenisivät ja loitompana olevat kurottaisivat kaulaansa niitä nähdäkseen, ja sellaisen talonluovutuksen hän tahtoi toimittaa, jollaista ei vielä kukaan maassa ollut tehnyt. Sen "kekseliään notarion", jonka oli sommiteltava avioliittosopimus, täytyi myöskin kirjottaa luovutuskirja, jonka kautta Sternsteinin isäntä suostui luovuttamaan kartanonsa kaikkine tiloineen ja maineen ja vielä lisäksi hyvän joukon puhdasta rahaa pojalleen omaksi; mutta jäännöksen säästöistään ja rautaisen raha-arkun, muutamat tarkoin luetellut talouskapineet sekä jotkut samoin tarkasti määritellyt elukat talon karjasta pidätti vanhus itselleen, samoinkuin Zwischenbühelistä päin näkymättömän auringon puoleisen osan puutarhaa ja sen viereen jonkun verran maata. Tälle maalle hän tahtoi rakennuttaa itselleen asunnon, ja kun se ulkohuoneineen olisi valmis, siirtyisi hän kaikkine omineen sinne, mutta siihen saakka, niin oli päätetty, sai rauta-arkku olla paikallaan, hänen karjansa yhteisessä tallissa ja hän pienessä kamarissaan kaikessa rauhassa, sillä hän oli siksi varovainen ettei pannut itseään sille vaaralle alttiiksi, että jonkun tilapäisen riidan jälkeen olisi tullut muitta mutkitta karkotetuksi tiehensä talosta ja että hänen, ennenkuin hänellä itsellään vielä oli asumusta, "köyhän, tulipalon kautta talonsa menettäneen ihmisen" tavoin olisi täytynyt neuvottomana seisoa vanhojen kapineiden ja möräjävän karjan keskellä.
Varhain aamulla sinä päivänä, jona Toni meni Schwenkdorfiin vihittäväksi, oli puunleikkelijän nuori vaimo lähtenyt kotoaan voidakseen olla kirkossa silloin kun hääseurue sinne saapuu. Tuo hermoja kiihdyttävä, kaiken pelon ja arkailun voittava uteliaisuus, joka ohjaa miehen vastustelevat katseet julmaan, inhottavaan, kiduttavaan eikä salli vaimon kääntää silmiään pois siitä, mikä saa ihmiset tungeksimaan telotuspaikoille, ruumishuoneisiin ja onnettomuuspaikkoihin, tuo halu, jota on paha katsella, oli vallannut Helenan, oli saanut hänet lähtemään tuolle pitkälle matkalle ja ajoi hänet nyt kirkkoon pilarin luo, johon hän pamppailevin sydämin ja hengitystään pidättäen nojautui, kunnes kaikki — oli ohi. Sitten hän hiipi väentungoksen läpi ulos ja juoksi kapeata, vain paikoittain tallattua polkua pitkin yli peltojen, mäkien ja törmien ja kulki pitkää kiertotietä pensaikon läpi, joka oli kyläntakaisella mäellä hänen majansa yläpuolella, kotiinsa Zwischenbüheliin.
Sternsteinin hovissa kohisi, tärähteli ja väreili jo ilma hälinästä, soitosta ja pyssynlaukauksista. Ikäänkuin siitä huumautuneena ja hämmentyneenä toimitteli Helena hitaasti ja huolimattomasti joitakuita kotiaskareita. Ja kun tuli ilta, jonka hiljaisuudessa tuolta ylhäältä kuuluva melu ja hälinä yksinomaan täytti koko laajan ympäristön, silloin pani hän lapsensa nukkumaan, sanoi hyvää yötä miehelleen ja astui majansa portaille; siellä hän seisoi, oikea sääri kierrettynä vasemman ympäri, kädet ristissä, pää nojautuneena ovipieleen, ja tuijotteli Sternsteinin hoviin päin.
Siellä laulettiin ja soitettiin, siellä kajahteli riemu hiljaiseen yöhön, vähäväliä pamahti raketti valaisten ilman. Tällaista remua ja kohinaa jatkuu tunti tunnilta aamunkoittoon asti ja vasta päivän kirkkaassa auringonvalossa se vähitellen rauhottuu; sitten se kai huomenna, ehkä vielä ylihuomennakin, jälleen päivällisaikaan alkaa, ja poislähtöä tekevät vieraat sen lopulta saavat taukoamaan. Huomenna jälelle jääneet kaikin voimin ilakoivat, poismenneidenkin puolesta, ja ylihuomenna ovat kaikki lopen väsyneitä noista hyvistä päivistä.
Kova riemuhuuto, joka seurasi erään ylöskohoavan raketin räiskähdystä, sai nuoren vaimon säpsähtämään, hän pyyhkäsi kädellään otsaansa, rauhottui jälleen, sulki oven ja meni vuoteelleen.