Kun molemmat astuivat sisälle majaan, istui Sternsteinin nuori isäntä penkillä, nojaten selkäänsä seinään, käsivarret riippumassa, ja käänsi hitaasti, ikäänkuin olisi ollut väsyksissä, päätään oveen päin.
Helena jäi seisomaan kynnykselle, ojensi täyteläisen, pyöreän käsivartensa häntä vastaan ja ravisteli kättään.
Hän oli jo oikealla kädellään tarttunut ovenripaan, painaen lukkoa kiiruhtaakseen tiehensä, mutta sitten asetti hän äkkiä vasempansa lanteilleen ja kysyi terävällä harmistuneella äänellä: "Mitä sinä oikeastaan täältä tahdot?"
"En mitään", vastasi nuori isäntä, "en yhtään mitään. Sinun huutamistasi tänne en ole pyytänyt enkä olisi sitä sallinut tehdäkään, jos olisin asiasta tiennyt, se oli äitisi päähänpisto, hänen luokseen minä olen tullut tuskaani ja kurjuuttani valittamaan ja puhumaan siitä, kuinka toisenlaiseksi kaikki olisi voinut tulla. Lieneehän se toki minulle sallittua? eikä häntä pahenna osanottonsa minua kohtaan."
"Sinulle tulee nyt vain takaisin se mitä olet minua vastaan rikkonut", virkkoi Helena, sitten pujahtaen ulos; kuului kiirehtivien askeleiden kopinaa ja sitten korkojen kalahtelua naapuritalon oven edessä oleviin kiviportaisiin.
* * * * *
Ihmiset pitivät päivänselvänä, että Sternsteinin hovin nuoresta isännästä täytyi tuntua kovin painostavalta, kun kartanossa toimeliaan, elämänhaluisen emännän sijasta nyt yhtäkkiä oli toimeton, sairasteleva vaimo, ja viisaammat, jotka eivät jokaista arvostelleet oman itsensä mukaan, väittivät sellaistakin, että he olisivat voineet ennakolta sanoa miten hän ottaisi vastaan onnettomuutensa. Murhe ja sydämen suru sitoo monen hienolla langalla kiinni paikkakuntaan, ja joku tekee silloin usein kaksin verroin enemmän työtä kuin muulloin päästäksensä murheen herraksi; tai tulee se hänen herrakseen, ja silloin istuu hän ristissä käsin sen vallassa ja tulee sanattomaksi jatkuvan tuskan näkemisestä; jonkun toisen se ajaa pois talosta, niin että hän juoksentelee kuin sumussa, yritellen vain kotoa poispäin, tai kuljeskelee kaikissa ravintoloissa ja etsii unohdusta juomisesta. Että Sternsteinin hovin Toni tulisi hylkäämään kotinsa, senkin olivat juuri nuo viisaammat ennakolta näkevinään, mutta ne, jotka aina tekivät toisin kuin joku muu on tehnyt tai tekee, jotka hänen käyntinsä ja "pyörähtelynsä" sairaan huoneessa — itselleen vahingoksi ja emäntääkään hyödyttämättä — olisivat lukeneet hänelle pahaksi, he eivät nyt pitäneet sitä lainkaan kauniisti tehtynä, että hän juoksi pois kotoa ja jätti vaimoparan yksin; se ei heidän silmissään ollut puolustettavaa, mutta kuitenkin käsitettävää. Vain yhden seikan vuoksi pudistelivat pian sekä ajattelevat että närkästyneet päätään, sen nimittäin, että nuori isäntä niin usein pistäysi vanhan Zinshoferin emännän luo. Oli vain harvoja iltoja, jolloin ei nähty hänen menevän vanhuksen majaan tai tulevan sieltä.
Puoskaroiko vanhus ehkä Sternsteinin emännälle rakasta terveyttä takaisin? Mahdollista kyllä. Jo aikoja sitten oli hänestä kerrottu, että hän ymmärsi yrttien ja juomien käytön parannuskeinoina.
Mutta ei asia sentään voinut niinkään olla. Sillä isäntä palasi aina tyhjin käsin hänen luotaan ja myötätuntoisuutta ei suinkaan liene ollut se, että hän sitten kun luuli olevansa kuulumattoman matkan päässä hiipi pyhänkuvaintekijän pihaan, jäi pitkäksi aikaa seisomaan majan eteen ja painoi nenänsä melkein lyttyyn akkunaruutua vastaan? Sternsteinin hovissa kulki sellainen puhe, että varsin hyvin tiedettiin, mitä tietä isäntä oli kotiin tullut, sillä jos hän oli ollut tuon vanhan noidan luona, silloin ei hän lausunut ainoatakaan hyvää sanaa emännälle.
Kahdesti syntyi sitten meluisa kohtauskin. Isäntä soimasi loukkaavin sanoin emäntää hänen sairaloisesta tilastaan, jonka hän kai oli ennen tiennyt, mutta salannut sen Tonilta, ja kun emäntä kyynelsilmin viittasi kehtoon, käänsi hän sille lasta herjaten selkänsä. Molemmilla kerroilla oli hän päivän kuluessa ollut alhaalla kylässä, Helenakin oli poissa, ja vanha Zinshoferin emäntä oli tuonut tyttärenlapsensa, pienen, kiharatukkaisen Nepomukin omaan majaansa.