Hän istuutui pöydän ääreen miestään vastapäätä.
Ulkona alkoi kohista kova sade, jonka ropina, kohina ja pauhina pian voitti kaikki muut äänet.
Siinä he sitten sanattomina istuivat. Mies yhä vieläkin lakki päässä, molemmin kyynärpäin nojaten pöytään, tuijottaen eteensä tyhjään ilmaan; vaimo hypistellen esiliinansa lievettä ja vähäväliä arasti katsahtaen murheelliseen mieheensä.
Vähitellen hiljeni sade; kun enää vain "ripisteli", putoili hajanaisia pisaroita kuten laskeutuvaa sumua, nousi Helena ylös. "Älä huoli surra sitä", sanoi hän miehelleen ja pyyhki oikealla kädellään hänen kosteata otsaansa. Hetkisen piti hän nahkeata kättään kasvojensa edessä, sitten kuivasi hän sen huolellisesti ja moneen kertaan esiliinallaan. Hän hiipi ulos tuvasta ja astui pihalle ja sieltä hitain askelin äitinsä majaa kohti. Likellä sitä painoi hän molemmat kätensä rintaansa vastaan, polvet alkoivat kiihtymyksestä vapista ja hän istahti pienelle penkille tuvan sivustalle.
Hänen siinä istuessaan, joen solistessa hänen edessään, kostean ilman leyhkiessä hänen ympärillään ja tuoreen maan hajun ja kasvien tuoksun sekaantuessa siihen hänessä heräsi yhä elävämpänä muisto eräästä ajasta ja eräästä päivästä, jolloin hän pienenä tyttönä haaveillen oli katsellut ylös Sternsteinin hoviin.
Ja nyt se jälleen — askeltakaan paikaltaan siirtymättä — oli hänen edessään, semmoisena kuin hän sen lapsena oli nähnyt, kohoten mahtavana ja komeana ikäänkuin hakien vertaistaan ympäriltään; vain kullalta välkkyvät akkunat puuttuivat — aurinko oli laskenut. Oi, sinä uljas hovi, sinun ei tarvitse auringolta kätkeytyä.
Majan ovi avautui ja vanha Zinshoferin emäntä pisti päänsä esiin. "No, tuletko sisään vai etkö? Jo aikoja sitten näin akkunasta sinun kyyristyvän siihen."
"Olin kokonaan omissa ajatuksissani", virkkoi Helena ja sitten jatkoi valittavalla äänellä: "Kuuleppas, ajatteleppas, mieheni tahtoi antaa vakuuttaa itsensä, hän lähtee piirikaupunkiin lääkärin luo ja tämä ei otakkaan häntä; elämisen mahdollisuuden hän kerrassaan tuolta ihmisparalta kieltää, niin sairas hän kuuluu olevan."
Vanhus vilkutti silmiään ja veti suunsa irviin. "Anna mennä!"
Helena kavahti penkiltä ylös ja käänsi äidille selkänsä. "Koska minulle tuollaisia puhut, niin lähden hetipaikalla tieheni." Hän asteli poispäin, käsivarret riippuen sivuilla ja olkapäät nytkähdellen, kuten itsepäiset lapset usein vihoissaan tekevät.