"Olipa tuo kuitenkin tarpeeton kustannus", murahti Muckerl, viitaten lapseen. "Sanohan nyt mitä sitten mietit."
"Olet kai kuullut miten emäntäni laita on? Hän kuihtuu kuihtumistaan eikä mikään lääkäri voi häntä auttaa. Silloin juolahti mieleeni kääntyä Jumalan ja rakkaiden pyhimysten puoleen, kun jo kaikki ihmisapu on turhaa." Hän veti näin sanoessaan suunsa hymyyn, itsekään tietämättä mistä syystä, ja yhtä vähän käsitti puunleikkelijäkään mitä aihetta siihen olisi ollut. "Tahdon veistättää kuvan", — jatkoi isäntä, — "ja asettaa sen tuonne Schwenkdorfiin, vaimoni syntymäkylään, siihen kirkkoon, jossa hänet on kastettu ja vihitty. Ymmärrätkö minua?" Muckerl nyökäytti päätään. "Se tulisi kokonaisuudessaan olemaan patsaan muotoinen, ylhäällä sen päällä pitäisi olla Pyhä Kolminaisuus ja alhaalla sen juuressa vasemmalla pyhä Antonius, oikealla pyhä Rosalia, meidän kaksi taivaallista kaimaamme, niin omantunnonmukaisesti kuin rukoilisivat he juuri meidän puolestamme. Ymmärrät kai jo tarkotukseni?"
"Kyllä, kyllä."
"Sen alapuolella pitäisi olla kauniisti koristettujen leveiden puitteiden ympäröimä taulu, johon voisi kirjottaa kenen puolesta ja mistä syystä esirukous tapahtuu. Niin — niin olen sen mielessäni miettinyt. En tiedä olenko kyllin selvästi sen tuonut esiin?"
Pyhänkuvaintekijä pudisti päätään. Hän tunsi mielensä ahdistetuksi, vastapäätä istuva mies näytti hänestä olevan hämillään ja puhuvan ikäänkuin väkinäisesti, Helena vain käveli edestakaisin niin rauhallisena kuin näkisi tuon nuoren isännän tänään ensi kerran elämässään. Tämä teki Muckerlin, hän ei tiennyt mistä syystä, niin miettiväiseksi, ettei hän tarkkaavaisuuden puutteesta kuullut tilausta, vaan täytyi Tonin se toistaa.
Aluksi selitti pyhänkuvaintekijä, ettei hän ymmärtänyt koristuksien veistelyä; isäntä saisi senvuoksi pitää huolta, mistä saisi leveät puitteet; sitävastoin ei hänen tarvitsisi huolehtia kuvioista, ne kyllä tulisivat olemaan hyvät; mutta patsas olisi kokonaan jätettävä pois, muutoinhan Pyhä Kolminaisuus häipyisi kerrassaan ihmisten näkyvistä, ja sitä varten ei toki kuvia veistettäne, ettei niitä kukaan saisi nähdä.
Isäntä arveli, että se voisi loukata kunnioituksentunnetta, jos pyhimysten annettaisiin noin vaan seurustella samalla jalustalla Pyhän Kolminaisuuden kanssa, eikä sekään liioin näyttäisi kauniilta, jos viimemainittu melkein polkisi ensinmainittujen päitä.
Muckerl sanoi tätä tuhmaksi puheeksi. Koko tuossa rakkaassa, avarassa taivaassa tuolla ylhäällä ei ole mitään patsaita, siitä hän oli varma, nehän olisivat jo aikoja sitten pilvien läpi pudonneet maahan, ja pyhimykset nauttivat toki autuuttaan Kolminaisuuden katselemisessa ja toimivat ihmisten auttajina yhdessä sen kanssa; eiväthän he suinkaan katselemisessa kaulojaan väännä sijoiltaan eivätkä esirukouksissa huuda keuhkojaan kuiviksi? Vallan sopimatonta, naurettavaa luulottelua, tuo tuollainen! Nuo kolme jumalallista personaa tulevat istumaan jollain pilvivaltaistuimella ja molemmat pyhimykset sen edessä, hiukan alempana, polvistumassa, ja se on näyttävä varsin hyvältä ja erittäin kauniilta, siitä saa isäntä olla varma!
No jaa, niinpä niin — niinpä niin. Isäntä selitti näkevänsä sen jo itsekin ja huomaavansa hyvin, että oli tullut oikean miehen luo; pitäköön tämä nyt vain huolen siitä, että kaikki valmistuisi tuota pikaa.
Muckerl raapi korvallistaan. "En voi siihen heti ryhtyä käsiksi; minulta puuttuu sopivaa puuta siihen, minun täytyy ensin hankkia, kun taas lähden kaupunkiin."