Oljenpunojatar löi kätensä yhteen ja katsoi ylös tuvan kattoon, ikäänkuin olisi saanut kuulla hyvin kohtuuttoman vaatimuksen. "Tyytyväinenkö?!" sanoi hän itkunsekaisella äänellä. "Olenko sitte niin huono äiti, etten suo lapselleni mitään iloa, vaan vaadin häntä raatamaan itsensä näännyksiin ansaitakseen minulle rahaa?! Oletko milloinkaan kuullut minun valittavan sitä pitkää aikaa, jolloin minun yksin täytyi puuhata ja huolehtia, jotta kunniallisesti tulisimme toimeen? En ole kammonut vaivaa enkä tuskaa pitääkseni puutteen meistä loitolla ja sen ohella en ole koskaan muuta ajatellut kuin että teen vain sen mikä on tunnollisen äidin velvollisuus! Jos yksinomaisesta vaimoväen työstä olisi jotain voinut saada säästöön, niin ei laatikon olisi tarvinnut odotella sinun rahojasi, joista nyt niin kerskailet ja joiden vuoksi minun pitäisi malttaa mieleni, malttaa mieleni senkin loukkauksen jälkeen, että meidän välillämme, jotka vielä emme ainoatakaan päivää ole olleet erossa, nyt yhtäkkiä on vieras, minulle kerrassaan vennon vierain, mitä olet voinut löytää! Ei, Muckerl, sitä et rahoillasi voi korvata, ja kun sanot, ettet minulta niistä mitään ota, niin sanon minä, että voit olla huoletta siitä etten minä koske sinun omiisi, en kolikkoonkaan! Jos olen tielläsi, niin lähden matkoihini. Kun kerran saatoin vuosikaudet ahertaa elatuksesta kahdelle, niin voin kai Jumalan avulla vielä tehdä työtä niin paljo että yksinäni tulen toimeen." Hän painoi nyyhkyttäen päänsä tyynyyn.
Nuorukainen ojensi neuvottomana kätensä vanhusta kohden. "Äiti! Rukoilen sinua, ole nyt toki järkevä! Älä vaivu sellaisiin ajatuksiin, vaan mieti sanojasi, joilla saatat toisen vallan epätoivoon! Ajattelehan, minkä minä sille voin, että juuri tuo tyttö minua miellyttää. Vertaappas vain muita häneen! Useimmat tekevät pahaa silmille, harvat kestävät lähempää tarkastelua eikä kukaan ole hänen arvoisensa. Jo ennenkuin olen tiennytkään, mitä kahdenlaiset ihmiset maailmassa merkitsevät, ei minua kukaan muu ole miellyttänyt, ja nyt vasta ei ensinkään! Mitään suurempaa onnettomuutta en voi kuvailla itselleni tapahtuvaksi kuin on se, ettei hän tulisi omakseni. Todellakin, en tahdo kertoa nyt, vaikka jo usein olenkin sitä tarkoin miettinyt, mikä siunaus koituisi työlle, kun varhaisesta aamusta juhlanaattoiltaan saakka sellainen kaunotar olisi kotona silmieni edessä. Tuntuisi vallan siltä kuin joku taitavasti johtaisi kättäni puuta leikellessä ja pensseliä käytellessä; mutta jotta minua oikein ymmärtäisit, täytyy minun sanoa sinulle, kuinka iloiseksi ajattelen elämäni tulevan hänen kanssaan! Sanonpa vielä, ettei elämäni tuota minulle maailmassa minkäänlaista iloa ilman häntä! Sitä samaa huomiota vastaan olen jonkun aikaa kovasti puolustanut itseäni, sillä en ole muistanut ainoastaan sinun varotustasi, jos nyt ihminen sellaisessa sokkoleikissä mitään voi varoa, vaan olen myös huomannut ensinnäkin mitä itseeni tulee, etten kauneudessa voi asettua hänen rinnalleen, ja sitten olen hänessäkin tullut näkemään yhtä ja toista mikä ei ole voinut minua miellyttää eikä voi vieläkään, mutta kaikesta tästä huolimatta minulla ei ole mitään muuta toivoa eikä tahtoa kuin saada ja pitää hänet. Niin, hän on turhamainen, taloudesta välinpitämätön ja uhkamielinen, mutta kuinka monet ovatkaan sellaisia, ettei maksa vaivaa totuttaa heitä pois niistä vioista. Hän taas — se johtui heti mieleeni — voisi vielä tulla mieleiseksi, oikein mieleiseksi, jos hän olisi alituisesti sinun seurassasi, oppisi sinusta! Sen vuoksi olen toivonut, koska en voi erota hänestä ja hän mielestäni sittekin on hyvä, että sinä kumminkin kerran minun mielikseni voisit häntä sietää!"
"Niin, koska sinä et voi toista, pitää minun voida kerrassaan toista", mutisi oljenpunojatar. "Sellaisia ovat lapset! Heidän ensi huudostaan alkaen täytyy vanhempain mukautua heidän tahtoonsa. Siitä hiukkasesta myöntyväisyyttä, mikä seuraa muutamaksi hetkeksi silloin kun lapsenkengät on vedetty jalkaan siksi kunnes ne ovat rikki, ei kannata puhuakaan. No, nukutaan nyt jo tämä juttu unhotuksiin. Hyvää yötä!"
"Hyvää yötä, äiti", sanoi Muckerl ja veti syvään huoaten peitteen päälleen.
Oljenpunojatar alkoi nyt pitää vakavaa itsetutkistelemusta. "Mitä hyödyttikään tuo ikävä tora? — nuhteli hän itseään. — Enhän sentään vielä ole niin vanha, etten voisi kuvitella, millainen on nuoren mieli, Miksi kokoan heiniä vastatuuleen ja latelen pojalleni moitteita tuosta tytöstä, jota ilman hän ei voi olla, kun voisin olla iloinenkin siitä että tyttö on hänelle hyvä? Siksi etten tahdo sen muitakaan miellyttävän, mikä ei ole minun mieleistäni, ja oikeastaan minulla onkin ollut kaunaa yksistään vanhaa Zinshoferin emäntää vastaan; häntä en ole milloinkaan voinut sietää, mutta minkä voi tytär äidilleen? Pitääkö hänen juuri olla samanlaisen? Tuiki kunnollisilla vanhemmilla on usein pahantapaiset lapset; voihan asianlaita kerran olla päinvastainenkin. Kun Helena kerran tulee sellaiseen kotiin, jossa hän ei näe eikä kuule mitään huonoa, niin kyllä hän antaa oikaista itseään, niin taipumaton hän ei sentään ole; miksi hänestä siis ei tulisi hyvä vaimo, varsinkin Muckerlille, josta varmasti tulee kelpo mies?! Niin juuri! Mutta kaikkea tätä minun olisi pitänyt ennemmin ajatella sen sijaan että käytän vihaisia sanoja niin etten vihdoin enää voi pidättää myrkkyä ja sappea. Olenpa tosiaankin oikein ilkeä, itsepäinen eukko!"
"Muckerl", huusi hän puoliääneen, "nukutko jo?"
"En, äiti."
"Mietin tässä juuri, että lienee viisainta kutsua zinshoferilaiset tänne meidän luoksemme, jotta ihmisten puheet ja juorut loppuisivat ja asia kehittyisi vallan sopuisasti. Jos sinulle sopii, niin ei minulla olisi mitään sitä vastaan, että pyytäisit heitä ensi sunnuntaina pistäytymään tänne."
"Kyllä, äiti."
Enempää hän ei sanonut, mutta siihen, millä tavalla hän sen sanoi, oli vanhus hyvin tyytyväinen.