* * * * *
Niin olivat sitten nuo neljä ihmistä sunnuntaina iltapäivällä koolla oljenpunojattaren majassa. Emännät istuivat vastapäätä toisiaan eivätkä lausuneet toisilleen hyvää eikä pahaa, vaan juttelivat ilmasta ja taloustoimista; oljenpunojatar, tietoisena etevämmyydestään, puhui laajasti ja seikkaperäisesti, ja Zinshoferin emäntä pisti väliin jonkun lyhyen, vähäpätöisen lauseen, usein salavihkaa haukotellen. Helena käyttäytyi pikemmin arvokkaasti kuin ystävällisesti; hän katsoi enimmäkseen alas eteensä; harvoin loi hän katseensa Muckerliin, joka istui häntä vastapäätä eikä kääntänyt silmiään hänestä. Muckerl oli ainoa, jota ei ikävyys vaivannut, sillä hän tunsi itsensä aivan rajattoman tyytyväiseksi ja onnelliseksi.
Seuraavasta päivästä alkaen pidettiin kylässä varmana asiana, että nyt oli kaikki selvillä oljenpunojattaren Muckerlin ja Zinshoferin Helenan välillä. Tyttö pysyi muutoin käytöksessään aivan entisellään, mikä sai vanhan oljenpunojattaren yhä merkitsevämmästi pudistamaan päätään. Helena ei lainkaan koettanut imarrella Muckerlin äitiä, ei etsinyt hänen seuraansa ja kohteli tavatessaan häntä kylmästi; eikä hän myöskään kiihottanut eikä vastustanut nuorukaisen ihailua. Niin, vähemmän hyvänluontoista hän olisi varmaankin iskenyt lonkkaan, sillä hän ei taipunut mihinkään pyyntöön eikä kiitokseen.
Pidettyään vaatteet tai kengät rikki sanoi hän Muckerlille: "Katsohan sentään kuinka pian ne menevät pilalle! Ovatpa ne aika petollisia ihmisiä, jotka tällaisia saattavat myydä, ja sinäkin annat tunkea itsellesi kaikenmoista huonoa tavaraa." Tai jos hän halusi saada jotakin, korukapineen tai muun sen tapaisen, kysyi hän: "Etkö sinäkin luule että se olisi kaunis ja sopisi minulle hyvin?"
Nuorukainen koetti sitten hankkia parempaa tavaraa ja myöskin kaunista ja pukevaa.
Helena kieltäytyi jyrkästi enää toista kertaa tulemasta Muckerlin seurassa ravintolaan. Eihän hänestä ollut ihmisten seuraan ja siksi oli vaikeaa istua hänen kanssaan heidän joukossaan. Mutta kirkkojuhlana — silloin tyttö lupasi lähteä Muckerlin kanssa tanssipaikkaan.
"Voi hyvä Jumala", voivotteli oljenpunojatar, "enpä olisi uskonut tuota tyttöä noin kopeaksi; mitä enemmän poika nöyrtyy, sitä koppavammaksi se käy, ja kaikkeen on Muckerl olevinaan tyytyväinen."
Nuorukainen ei ollut olevinaan tyytyväinen, hän oli sitä todella. Rakkaammalta kuin sellainen, joka pitää itsensä liian halpa-arvoisena, tuntui hänestä toki tyttö, joka ehkä piti itseään hieman liian arvokkaana, mutta ei kuitenkaan liian hyvänä hänelle. Ei, sitä hän ei tehnyt. Tiesihän Muckerl mikä häntä odotti ensi kirkkojuhlana!
Siihen oli vielä jotensakin pitkä aika.