Helena, joka oli seisonut kotinsa ovella, tuli nyt paikalle. Muckerl tarttui hänen käteensä ja molemmat astelivat jutellen hitaasti poispäin. Vanha oljenpunojatar seisoi pihalla, nyökäytti päätään ja katseli kauvan heidän jälkeensä.
Tyttö kulki avopäin. Hän seuraa siis puunleikkaajaa vain jonkun matkaa, ei kovin kauvas.
Toni puhalteli lyhyin, äkkinäisin henkäyksin savupilviä aamupiipustaan, seuraten silmillään noita kahta alhaalla vaeltavaa, yhä pienenevää olentoa, kunnes näki heidän vallan kylän yläpäässä, tuskin lumella hyppelevien variksien kokoisina katoavan tienkäänteen taa. Hän katsahti ympärilleen ja kun ei huomannut läheisyydessään ketään riensi kiireesti pois ja meni melkein juoksujalkaa takaisin sillalle. Siellä hän nojautui kaidepuihin, hengähti hiukkasen aikaa ja astui sitten hitaasti kylään päin.
Hän kulki mietteisiinsä vajonneena, kunnes kohtasi Helenan, joka seisoi juuri samassa pensaikossa, missä kerran salavihkaa oli ollut tapaamassa Muckerlia.
"Jumala antakoon", tervehti Toni tyttöä.
"Samat sanat", vastasi Helena.
"Minne matka?"
"Muckerlia olen saattanut. Nyt menen jälleen kotiin".
"Vai Muckerlia? Onko se sinun kultasi?"
"En tiedä miksi eksyttäisin sinut siitä uskosta; kyllä kai hän jotain sinnepäin on."