Yhä sietämättömämmäksi kävi hänelle olo tuossa tuvassa, mutta vielä sietämättömämpää oli pysyminen sieltä poissa. Ja niin tuli hän sinne yhä uudelleen.
Laskiainen oli tällävälin tullut varsin lähelle. Sen sunnuntain edellisellä viikolla, jolloin Zwischenbühelin ravintolassa viulujen piti raikuman ensimäiseen tanssiin, kysyi Toni Helenalta, meneekö hän sinne Muckerlin kanssa.
"Hän on minua kutsunut tulemaan", oli vastaus, "enkä oikein voinut kieltäytyä."
"Minäkin tulen sinne", virkkoi nuorukainen. "Se on hyvä", sanoi tyttö.
"Uskallat kai parisen kertaa pyöriä tanssissa minunkin kanssani?"
"Uskallanko?" Tyttö nosti uhkamielisesti päänsä pystyyn. "En luule siinä mitään uskallusta tarvittavan! Siksi olen vielä tahtoni herra, että tanssin kenen kanssa minua haluttaa ja niin usein kuin tahdon, ilman luvan kysymistä!"
"Se on hyvä", sanoi tällä kertaa Toni.
Mutta lauantai-iltana sanoi Sternsteinin isäntä Tonille: "Huomenna on tuolla Schwenkdorfissa kirkonisännän luona tanssiaiset ja Olutjuusto-Martel tahtoo meitä tulemaan sinne, mutta minulla ei nyt enää ole mitään halua sellaisiin. Katseleminen ikävystyttää minua, ja jään siis kotiin; mene sinä yksin sinne."
"Mutta sehän on kohtuutonta, isä", nauroi Toni, "että sinä jäät kotiin, joka pelkäät ikävystymistä, ja että minun kumminkin pitäisi lähteä sinne, vaikka ennakolta tiedän ettei minullakaan ole siellä hauskaa."
"Tottakai, sinullahan on nuori veri!"