Ukonilma on jo kauemmin tulossa kuin se luuleekaan, joka näkee pilvien taivaalla nopeasti nousevan. Kuka taitaa sanoa mistä etäisistä soista, lammikoista, järvistä ja joista se on imenyt voimansa ja vähitellen kerääntynyt? Puhutaan tosin usein taivaan vielä ollessa kirkkaana, että rajuilma on tulossa, on opittu tekemään huomioita linnuista, hämähäkeistä ja kasveista, mutta kun se sitten on tullut kumajavine jyrinöineen ja leimuavine salamoineen, silloin tekee se kuitenkin, kaikesta ennustelusta huolimatta, sellaisen vaikutuksen kuin ei sitä olisi ennen nähty. Tuntunee eriskummalliselta, mutta usein kumminkin on käynyt niin, että sitä mikä tässä maailmassa yhtäkkiä puhkesi esiin, on kauan valmisteltu. Samaa voi sanoa verisistä kaksintaisteluista kuin vähemmän kauhistavista ravintolariitaisuuksistakin.
* * * * *
Sternsteinin Toni tunsi mielensä yhä enemmän ahdistetuksi ja nöyryytetyksi rakkaussuhteensa vuoksi Helenaan, ei siitä syystä että se oli salainen, sillä jos sellainen olisi ollut vain yksinomaan hänen ja tytön välillä, niin olisi hän mielellään pitkät ajat ollut tyytyväinen asiain tilaan; mutta että tytön täytyi kieltää jokainen hänen seurassaan vietetty hetki toiselta, jonka kanssa myös seurusteli, ja pitää tätä ystävällisen käytöksensä avulla hyvässä uskossa — se tuntui Tonista sitä raskaammalta mitä pitemmälle aika kului.
Tosin naurettiin Zinshoferin majassa sitä intoa, millä oljenpunojatar puuhasi saadakseen kaikki vielä kuntoon jo ensi laskiaiseksi, ikäänkuin vanhus eikä poikansa olisi tahtonut naida tytön, ja oltiin kyllä selvillä perusteesta joka vaatisi lykkäystä ja oikeuttaisi sen: oli vain tarpeen panna puolustukseksi Helenan nuori ikä, tämä kun oli oikeastaan vasta täyttänyt seitsemäntoista; mutta asia oli lopultakin vain lykätty tuonnemmaksi eikä haudattu, ja pyhänkuvaintekijän suhde tyttöön pysyi ennallaan. Toni vaati yhä kiihkeämmin, että Helenan olisi kokonaan tehtävä loppu väleistään Muckerlin kanssa, jos hän kerta Toniin luotti.
Niin usein kuin tämä tapahtui osottautui tyttö vallan neuvottomaksi, arvellen sen tuottavan hyvinkin paljon harmia ja helposti herättävän epäluuloa; lopuksi kääntyi hän joka kerta äitinsä puoleen kysyen mitä oli tehtävä. Vastaukseksi hän niinikään joka kerta sai, että Helena tehköön kuten tahtoo, hän — vanha Zinshoferin emäntä — piti siitä oman ajatuksensa; ja sitten seurasi joku opettavainen vertaus kumpaisenkin nuorukaisen välillä heidän kosintansa johdosta: milloin oli oljenpunojattaren Muckerl särki kalasumpussa ja Sternsteinin Toni kultakala virrassa, milloin oli ensimainittu nuorukainen jänis metsästyslaukussa ja viimemainittu samanlainen ulkona kedolla; tässä osassa puhettaan koetti nimittäin ajatteleva äiti saada alituista vaihtelua, koska hänellä oli silmämääränään kasvattava tarkotus ja koskei hän tahtonut kyllästyttää lastaan usein toistuvilla sanoilla.
Helena istui silloin aivan kuin peloissaan ja hetkisen kuluttua jälleen katsahtaessaan ylös alkoi hän hiljaa kysellä Tonilta, eikö tämä vieläkään ollut löytänyt tilaisuutta puhua asiasta isälleen, ja tiedusteli, milloin sellainen mahtoi tulla, sekä uteli, oliko Toni edes ohimennen ajatellut kuinka hän esittäisi asian.
Silloin pyyhkäisi nuorukainen kädellään otsaansa ja vastasi yhtä hiljaa: Sopivaa tilaisuutta ei hän vielä ollut keksinyt eikä myöskään tiennyt sanoa milloin sellainen ilmestyisi eikä hän ollut sitäkään miettinyt, millä tavoin esittäisi asian, sillä eihän hän voinut tietää mitä isä puhuisi; täytyisihän silloin antaa toisellekin sanan vuoro!
"Katso nyt", virkkoi tyttö silloin nyrpeästi, "sinä et osaltasi saa aikaan yhtään mitään, et edes ajattele asiaa, mutta minua sinä et ainoastaan vaadi suorittamaan oman osani, vaan tekemään vielä sen ylikin. Minun pitäisi kääntää selkäni oljenpunojattaren Muckerlille enkä kuitenkaan saisi, jos ihmiset siitä pitäisivät mutinaa, vapaasti tunnustaa olevani sinun! Vai mitä? Ja jos sanoisin sinulle: Kiistele nyt kaikkien ihmisten nähden minusta hänen kanssaan! sinä et ottaisi sitä tehdäksesi. Varmasti et! Pitäisihän sinun siis ymmärtää minuakin."
Silloin teeskenteli Toni ymmärtämystä, koskei tiennyt muuta neuvoa.
Tonin ollessa saapuvilla istui vanha Zinshoferin emäntä pöydän ääressä kynttilän edessä, jolloin hänen leveä varjonsa pimitti tuvan, niin että jos joku sattumalta tuli katsahtaneeksi akkunasta sisään, ei hän voinut erottaa mitään. Molemmat ovet olivat teljetyt; jos joku olisi kolkuttanut etumaiselle, saattoi nuorukainen pujahtaa peremmästä ulos, ja jos siihen naputettiin, oli hänellä vapaa pääsy tienpuoleisesta ovesta pois. Kun hän siten käsikkäin tytön kanssa istui nurkassa olevalla suurella lavitsalla ja kun hänelle siinä johtui mieleen, että hänen kerran oli paettava pyhänkuvaintekijää, joka vaati sisäänpääsöä, ja ettei hän voinut estää kättä, jota nyt piteli omassaan, joutumasta tuon tyhmyrin hyväiltäväksi, silloin tuntui hänestä kuin olisi tuo vanha hökkeli syttynyt tuleen ja polttanut häneltä vaatteet ja jäsenet.