Kuta lähemmäksi laskiainen tuli, sitä miettiväisemmältä näytti Zwischenbühelin ravintolanisäntä; lopulta herätti hänen murheellinen muotonsa emännänkin huomion.
"Isä", virkkoi tämä, "olen jo kauan pannut merkille, etteivät sinun asiasi ole oikealla tolalla. Mikä sinua vaivaa?"
Miehen otsa synkkeni vielä enemmän… "Äiti", huokasi hän, "minulla on omat aavistukseni."
"Jesus! Ethän vain aavista jommankumman meistä kuolevan?"
"Siitä Jumala varjelkoon! Ei, sitä en lainkaan ole ajatellut. Häviötä minä pelkään. Sinä tiedät, ettei viime kirkkojuhlassa ole säretty ainoatakaan lasia muutoin paitsi varomattomuudesta, mikä sekin sitten juomingeissa pantiin laskuun; ei yhtään aitaa ole säretty, ei yhtään istuinpenkkiä kiskottu pois paikaltaan, kaikki on käynyt tasaisesti ja siivosti."
"Niin, Jumalan kiitos! Ei suinkaan mielesi ole paha siitä ettei niitä ole revitty?"
Isäntä pudisti miettiväisenä päätään. "Oletko sinä niinä vuosina, jolloin olemme täällä ravintolaa pitäneet, kertaakaan saanut kokea että juhla olisi kulunut loppuun ilman tappelua?"
"En, joka kerta on tapeltu."
"Niin juuri, mutta viime kerralla ovat he laiminlyöneet raivoamisen tilaisuuden, ja mikä ei tule aikanaan, se tulee jälestäpäin sitä pahempana! Laskiaisiloissa ne nyt korvaavat pidätetyn riidanhalunsa ja kaksin verroin mellastavat, ja jos ne silloin hävittävät koko minun omaisuuteni, niin ompa minulle siitä kaunis hyöty!"
Pahoilla aavistuksilla on hyviin nähden se ikävä ominaisuus että ne harvoin pettävät.