— Arveletteko? No ei kai tämä luulo ole tänään syntynyt, eikä sitä kenellekään saata lausua ilman syytä.
— Vallan oikein. Kyllä me jo ymmärrämme toisemme.
— Suokaa anteeksi, herra pormestari, saatattehan te luulla, että teillä on syytä siihen, mutta minä tahtoisin sen oppia tuntemaan ja arvostelemaan, onko se pätevä.
Pormestari kohottautui korkeaksi.
— Tahtoisitteko? Vai niin, hyvä on! Minä olen teille jo sanonut, että tyytykää tähän ja älkää enempää kysykö. Se minkä olen sanonut, näyttää minusta riittävän; ja sen olen sanonut vaan teille, kaupungin hienolle herralle opetukseksi ja kehoitukseksi, ettette toisen kerran niin tuomitsisi ensimmäisen vaikutuksen mukaan; loput minä pidän turhana uteliaisuutena, ja pormestarina ymmärrän, etten teille, ventovieraalle ihmiselle anna paikkakunnan lapsesta enempiä tietoja, jotka voisivat häntä vahingoittaa, enkä holhoojana rupea märehtimään ja päivän valoon kaivamaan vanhoja juttuja, varsinkin nyt, kun tyttö rehellisellä tavalla on vapautumaisillaan ihmisten puheista.
— Mitä tämä taas merkitsee?
— Saatanhan minä sen teille sanoa. Juuri tähän samaan aikaan, jolloin te seisotte edessäni Sebensdorfissa, on tytön luona Wienissä poika samoissa aikeissa kuin te, nimittäin hän tahtoo myöskin häntä vaimokseen.
Ilkeästi se koski Kustaviin.
— Minun poissaollessani? Minun selkäni takana? kysyi hän kiivaasti.
— Se on sattumaa, että te yhtaikaa olette täällä, kuin hän siellä.