— Hyvä, kai minun täytyy uskoa, koska te itse sen sanotte, mutta se mitä kaupungissa pidetään yksinkertaisena, sitä pidetään jo kahta vertaa korkeampana täällä maalla. Jos te sentään sitä vielä hiukan punnitsisitte. Löytyy vanha sananparsi, joka on saattanut monen myöhäiseen katumukseen, siitä syystä ettei hän ole sitä ajoissa ajatellut, sillä joka ei alussa varo, se lopussa katuu; samanarvoiset, herra kulta, sopivat yhteen!
— Jollei ole muita esteitä, alkoi Kustavi, — niin ei teidän tarvitse niitä tehdä, herra pormestari. Tuo hyvä, vanha sananparsihan itse asiassa tarkoittaa vaan ulkonaisia suhteita, joista minä suoraan sanoen en paljon välitä, ja muutoin vastakohdat, viisaat ja tyhmät, hyvät ja huonot kai harvoin sattuvat yhteen, ja jos sattuvat, silloin ne ovat poikkeuksia sananparresta, ja saavat pitää huolta siitä, että kärsivät toisensa. Mutta, ulkonaisia suhteita lukuunottamatta, ei kai maailmassa löydy kahta ihan samanlaista ihmistä, ja silloin kai pääasia on, että tämä ja tämä — hän osoitti sydäntä ja päätä — sopivat yhteen; ja tämä ajatusten ja tunteitten sopusointuisuus kai on paitsi avioliittoa, ainoa mahdollinen, likentävä yhtäläisyys, jota maailmassa saa tavoitella.
— Hohhoo! nauroi pormestari, — koreat puheet eivät pysty köyhään kansaan, sanoi naapuriseudun läkkiseppä. Ei hän sitä tarkoita, ja se toinen maailmassa, joka tahtoo ajatella samoin, hän kadehtii rakkaampia ja säälii köyhempiä; hän ei saata käsittää miksi toiset elävät paremmin kuin hän, ja toiset huonommin; jos maailma olisi luotu hänen mielensä mukaiseksi, niin kaikkien pitäisi takoa kattiloita, jolloin ei kukaan tietysti saattaisi niitä ostaa toiselta; sitä hän ei ole tullut ajatelleeksi, että maailmassa, jossa olisi pelkkiä läkkiseppiä, vaan olisi turhaa melua.
— Sallikaa, herra pormestari, meidän pysyä siinä asiassa, joka kumminkin minulle on tärkeämpi. Jos teillä on jotakin muistuttamista — niinkuin suvaitsitte lausua — koreita puheitani vastaan, tai muuta sanomista, niin pyydän teitä ne sanomaan suoraan.
Pormestari raappi päätänsä.
— Olette oikeassa, se ei kuulunut asiaan. Mutta niin usein kuin tuo maailmanparantaja sattuu tielleni, laskee hän niin paljon leikkiä, että minä jo ajattelen, että hän saisi sitä muillekin laskea. No, älkää pahastuko — tuo hänen puhepartensa: etteivät koreat sanat pysty köyhään kansaan, sitä en todellakaan lausunut pahassa tarkoituksessa. Näen teidän tuossa seisovan niin lujana ja totisena miettien aikomustanne, ja ajattelen, ettei lie helppo teitä taivuttaa siitä luopumaan; sillä tavalla ajatus saattaa johtaa toiseen; ja olen miettinyt, että ehkä koreat puheet vaikuttavat hienoon kansaan, ja siksi tahdon sitä nyt koettaa, vaikken sitä erinomaisesti ymmärrä.
— Onko teillä sitte jonkinlaista syytä neuvoa minua luopumaan?
— Voi, voi, mitä tulee naimiskauppaan, niin saahan niitä kymmeniä yhden sijaan; mutta jos me vaan oikein ymmärrämme toisemme, niin ei kukaan meistä tiedustele enempää, joka epäilemättä on viisainta. Katsokaa, hyvä herra, pojat täällä eivät suotta kutsu naimakelpoista tyttöä aarteeksi, sillä onhan hän ikäänkuin jumalattaren lahja, sellainen jota lapsille uskotellaan; mutta ei tule tietää ainoastaan sitä mitä hänessä on, vaan miten tulee menetellä hänen kanssansa, jotta loppu olisi onnellinen; mutta usein on petosta joukossa. Luulee tuovansa mahtavan kultakappaleen taloon ja kun sen on saanut perille, niin se onkin hiililäjä… tai paljasta roskaa.
— Oletteko tämän sanoneet tarkoittaen tyttöä, Pirkittaa?
— Jos te hänet saisitte, tai antaisitte hänen ottaa itsenne, niin kävisi melkein niin.