— Ymmärränhän minä saksaa, mutta suokaa minun vielä kysyä: Kuka hänen sitte tahtoo naida?
— Minä itse.
— Ohoh, niinkö! Suokaa anteeksi että minun täytyy hiukan hymähtää, mutta se tulee minulle niin odottamatta. Helkkarin tyttö, ollut kaupungissa tuskin puolta vuotta ja jo on onkinut sellaisen kultakalan, kuin te näytätte minusta olevan. No niin, kyllähän hän siihen kykenee, hän sen juuri ymmärtää. Ettekö tahdo istua, herra? Niin, niin. Kai meidän täytyy siitä puhua. Hm, niin. Emmehän vain erehdy, tarkoitattehan te Pirkitta Leipoldia, täällä asuvan koulumestarin lesken ja pikkutilan omistajattaren Katarina Leipoldin tytärtä?
— Juuri häntä.
— Juuri häntä. No niin, oikein on. Kyllä minä ajattelin että teidän täytyy tarkoittaa häntä, sillä en täällä enkä lähiseudussa tiedä ketään, jota voisi sekoittaa hänen kanssansa; mutta onhan parempi kysyä kahdesti, kuin kerran erehtyä. Onhan se niin!
Vanhus vaikeni ja katseli hämillään lattiaan. Kun hän taas nosti silmänsä, vilahti häneen ilkeä katse istujasta vastapäätä.
— No kai teillä jo ovat kapineet koossa ja sen lisäksi runsas toimeentulo, mutta tytöllä ei ole mitään; ehkä saattaisi laskea sen mökkipahasen parine siihen kuuluvine peltotilkkuineen, joka äidin kuoltua lankee hänelle, jonkin arvoiseksi, mutta kun toisella on yllin kyllin, niin ei se tunnu miksikään.
— Minä tiedän että hän on köyhä.
— Niin, niin, eihän köyhyys ole mikään häpeä, vaan pienin syy, josta toista saattaa panetella. Minä esiintuon sen vain siksi, että velvollisuuteni on siitä puhua. Onhan hän köyhä, vaan jos hän muutoin sopii teille, niin ei ole esteitä pitelemässä; mutta hän on yksinkertainen maalaistyttö ja te olette hieno kaupungin herra — —
— Mutta myöskin yksinkertainen.