* * * * *
Samana iltana tuli Kustavi Wienistä piirikaupunkiin ja läksi aamun koittaessa Sebensdorfiin. Hän kulki ajotien varrella olevien huviloiden ja uuden hautausmaan ohitse. Siellä mäen rinteellä, missä lämpöisessä auringossa ristin kultaus paloi, olivat työmiehet juuri pystyttämässä hautakiveä. Se oli Reinholtti Bruckerin muistolle omistettu ja nähtävästi pantu tutkistelemaan, oliko vanha kaupunginaktuario todellakin kuollut, sillä komea latinalainen kirjoitus, joka alkoi: Hic jacet in tumulo, olisi varmaan saanut hänen nykyisen elinvoimansa vähimmilläkin varoilla ryntäämään kuopastaan sanoakseen: "saksaksi: tässä kummussa lepää…"
Siinä erosi ajotiestä se tie, jota Pirkitta kerran oli ajanut Kollingin
Mikon kanssa.
Sebensdorfissa Kustavi antoi osoittaa itselleen pormestarin talon ja virkahuoneen, jonne hän astui ja esitteli itsensä. Vanhus ei mielellään seurustellut kaupunkilaisten kanssa, koska ne, tuntematta kaikkia siihen virkaan kuuluvia velvollisuuksia ja oikeuksia, pitävät kyläpormestaria halpana, eivätkä osoita tarpeellista kunnioitusta hänelle. Hän ei siis liioin kohteliaasti kysynyt, mitä tuleminen tarkoitti.
— Olettehan te Pirkitta Leipoldin holhooja, herra pormestari?
— Olenhan minä, — kyllä.
— Minulla on teille puhuttavaa tämän tytön tähden.
— Vai niin, joko kuuluu kaupungista uusia?
— Minä tulen kuulemaan teidän mielipidettänne tämän holhokkinne naimisiin menosta.
Pormestari tuijotti nuoreen mieheen.