— Hän oli viettänyt meillä kolme tai neljä yötä; silloin satuin kerran viipymään kapakassa. Hüblinger, tuo hyvä mies oli siihen syynä, häntä oli koko vuoden kauhistuttanut naimisiinmenon ajatus, ja nyt hän äkkiä oli päättänyt siihen alistua. No, koskei hän voinut mennä muualle, eikä kukaan muu ollut uskaltanut tulla pyytämään minun tytärtäni — me olemme nimittäin mahtavimmat, emme ainoastaan täällä, vaan koko ympäristössä, — niin me helposti sovimme keskenämme; minä iloitsin siitä että se tuli niin oikeaan aikaan, sillä sellaiselle yksinäiselle, vanhalle leskimiehelle kuin minä, tuottaa tyttöä vartioiminen päänkivistystä, ja oli se pikkunen sattuma, että minä niin ajoissa hänestä pääsen. Hyvällä mielellä minä ajattelen: kun sinä nyt tulet kotiin, niin huudat vielä tänään Julialle, että hänestä tulee Mooshofin emäntä; Hüblinger on Mooshofin isäntä. Niinkuin olin päättänyt, minä siis seisahduin alas portaille ja huusin sinne ylhäälle; kyllä sen kuulee kun minä huudan, mutta nyt oli ylhäällä hiljaista kuin haudassa; odotan hetkisen, sitte mylväisen taas, tällä kertaa kovemmin, ja kömpielen pari askelta ylöspäin. Silloin ylhäältä äkkiä kuulen sekasotkoa, ovea avataan ja väännetään lukkoon, käytävässä käy kiireinen, äänetön suhina, niinkuin hiirilaumaa olisi hätyytetty. Minä seisoin vielä siellä odottamassa, enkö saisi selville mitä siellä on tapahtunut, tai eikö sieltä mitään ilmaantuisi; mutta kun taas oli hiljaista niinkuin alussa, niin minä ajattelin: Ohoh, sillä tavalla te ette minusta pääse, nyt ei kaikki ole oikein, minun täytyy itse tarkastella! Ja minä nousin portaat loppuun asti, ja astuin muitta mutkitta ensimmäiseen huoneesen — ja se oli Pirkitan — ja siellä tapaan renkini Riston! Tyttö seisoi keskellä lattiaa uhkamielisenä ja rohkeana, mutta miehenretku oli vapisevana kyyristynyt nurkkaan. Se pani minut raivoon, että poika uskaltaa minun omassa talossani häväistä holhokkiani. Minä heittäydyin hänen kimppuunsa ja annoin hänelle nyrkistäni, enkä säästänyt tyttöä suuni haukkumisesta. Minun Juliani tietysti heti riensi paikalle pidättämään minua, mutta kun minä lopetin, oli se roikale niin löylytetty, että se sittemmin on minulle tuottanut paljon ikävyyttä ja katumista. — No niin, siinä kaikki mitä minä tiedän, ja tekin, hyvä herra, tiedätte nyt, millä kannalla tuon tytön asiat ovat ja ymmärrätte kaikki, sekä käsitätte etten minä mielelläni näytä asian oikeaa karvaa, mutta etten myöskään toiselta puolen saata ruveta valehtelijaksi ja panettelijaksi sen tähden. Jos minä vielä sanon, että sama poika nyt on Wienissä häntä pyytämässä, niin olemme kai selvillä.
Kustavi pyyhki hien otsaltaan ja lausui väsyneellä äänellä:
— Kiitän teitä herra pormestari.
— Ei mitään kiittämistä, ei todellakaan. On paha mieleni, mutta totuus piti sanoa, niinhän te itse tahdoitte.
— Tietysti. Kiitän teitä vieläkin. Hyvästi!
— Jumalan haltuun.
Pormestari oli astunut ovelle ja katseli nuoren miehen jälkeen, joka hoiperteli alas portaita.
— Olkaa varoillanne, huusi hän hänelle, — eikä yksin portaissa, vaan muuallakin.
Sitte hän itsekseen mutisi:
— Se häneen koski, todellakin koski. Hänestä, kaupungin herrasta, oli ylimielisyys kokonaan poissa.