Jonkinlaisella hyvityksen tunteella hän astui takaisin huoneeseensa.
Raittiissa ilmassa Kustavi hiukan tointui. Vieläkö hän hakisi Pirkitan äidin? Kysymykseen, jonka hän itse teki, hän vastasi ylenkatseellisella naurulla. Hän haki vaununsa ja ajoi takaisin piirikaupunkiin, niin hitaasti, kuin vastaruokitut hevoset ja uninen ajaja hyväksi näkivät.
Kymmenes luku.
Hauskaa lukea; lukija saa tutustua ihmiseen, joka, persoonallisesta onnettomuudestaan rakkauden asioissa, kiivastuu halveksimaan maailmaa, — tila, joka aina osanottavaan kanssaihmiseen vaikuttaa naurettavasti. Kustavi hakee lohdutusta uskosta toisten ihmisten onnen pysyväisyyteen ja päättää omin silmin nähdä sellaista. Kotiin.
Kustavi saapui asemalle melkein samaan aikaan kuin se juna, jolla hän aikoi lähteä, ja astui vaunun viimeiseen osastoon. Siellä oli ennestään pieni, hentoinen, ei enään aivan nuori nainen; joka ehkä näytti vanhemmalta sentähden, että hän oli niin kalpean ja sairaan näköinen.
Tutkistellen hän suurilla, väsyneillä silmillään katseli vastatullutta, teki sitte pienen pontevan liikkeen hänen kasvojansa kohti, ikäänkuin hän olisi niistä tahtonut pyyhkäistä pois jotakin.
— Tupakoitsemattomille, sanoi hän.
Kustavi heitti sikaarinpätkän taaksensa.
— Minä en tule tupakoimaan.
Sitte hän vaipui pehmeälle istuimelle ja työnsi oven kiinni.