— Kuka olisi sitä uskonut tytöstä? Kuka olisi sitä uskonut?
Siitä ajatuksesta hän ei päässyt vapaaksi, se painoi hänen aivojansa, hänen tunteitansa. Usein hän ääneen huokasi ja antoi lyhyen, käheän naurun seurata jokaista huokausta.
Nainen aina silloin säpsähti.
— Mutta, Jumala —! hän lausui puoliääneen.
— Pyydän, sanoi nuori mies, kun hänen matkatoverinsa ikäänkuin apua anoen silmäili ympärilleen, — pyydän näyttää, tässä riippuu ote rautatiemääräyksestä, mutta mielen liikutuksen ilmauksia siinä ei ole kielletty.
Taas hän päästi huokauksen ja antoi naurun sitä seurata.
— Sehän on aivan kauheaa, sanoi nainen.
Kolme asemaväliä hän kesti, silloin hän huusi konduktööriä ja pyysi häntä muuttamaan tavaransa, hänen täytyi mennä toiseen vaunuun, tänne hänen oli mahdoton jäädä. Seisoessaan vaunun portaalla, hän vielä heitti vihaisen katseen jälelle jäävään herraan.
Yksinolo oli Kustaville varsin mieluista. Päivä oli ihanin ja juna kulki halki kauniimpien maisemien. Hän ei sitä huomannut. Ensimmäisen osaston ikkunasta nojausi ulos nuori huvimatkailija; hurmautuneena hän katseli niitä vaihtelevia kuvia, jotka silmälle tarjoutuivat.
Ääneen Kustavi nyt huokasi niin paljon kuin halutti, koskei mikään häntä pakoittanut vaikenemaan.