— Kuka sitä olisi uskonut? Tyttö, joka osasi näyttäytyä niin rehelliseksi, kunnialliseksi, oikeudentuntoiseksi — ja kuitenkin — kuitenkin! — Hyi!
— Jos maailman silmissä ja oman itsensä edessä saattaisi traagillisesti selittää onnettoman intohimonsa, — niinkuin jalo hirvi, nuoli rinnassa, haavoitettuna syöksyy viidakkoon; mutta kun puraisee syöttiin niinkuin tyhmä kala, nykii siinä väsyksiin asti, ja sitte haavoitetuin ikenin ja särkynein kiduksin repiytyy irti! Se on suorastaan naurettavaa — arvotonta — hyi!
(Mies ei ajatellut, miten syötti oli viaton koko asiaan, ja että se joka puraisi — juuri oli kala.)
— Väistyä tuollaisen hajasäärisen, känsäkätisen, mulkosilmäisen talonpoikalurjuksen tieltä! Seurata häntä — jumaloida häntä — kun hän… Oi hyi, — hy — i!
Huvimatkailija likeisyydessä päästi hiljaisen kirouksen.
— Viisainta on, ettei kehenkään naiseen luota. Kyllä me äitejä ihaelemme ja pidämme suurina — ylevinä — niin, siitä syystä, että enimmäkseen pieninä, juoksentelemme heidän vierellään, ja äitien tähden sitte kunnioitamme koko naissukua. Kyllä he heti ovat siihen tyytyväiset ja asettuvat tuohon ahdistamattomaan asemaan — äh — näyttelijättäriä ne ovat kaikki! Sen, mitä ei kukaan meistä ujoista pojista osannut, — siksi ettei sitä löytynyt sydämmessä, siksi ettei tunteemme ollut mukana, — näytellä rakastajien osia seuranäytelmissä, sen tytöt heti ymmärsivät, vetivät housut jalkaansa, takit ylleen ja sitten alkoi leikki rakkaudesta, kaihosta ja tulesta — vierimään kuin vesi! Oi te syntymästänne saakka kavalat! Teille tulee maksaa samalla mitalla. — Huonoimmat teistä ovat juuri rehellisimmät — Messalinat — ne — ne — kaikki tuollaiset olennot, ne ovat rehellisimmät, muut osoittautuvat sellaisiksi, vaan sentähden, että he siten joutuvat edulliseen valoon rehellisten narrien silmissä; sellaisen he tahtovat, hänen omansa he ovat ja muut heitä pitelevät! Hyi!
Mikä sitte on tämän kaksisukuisten huijaamisen tarkoitus maailmassa? Ettei milloinkaan olisi puutetta olennoista, jotka pettävät ja joita petetään, jotka kiusaavat ja joita kiusataan, etteivät valhe ja petos ja tuska milloinkaan kuolisi maailmasta. Hyi!
Onko sitte tämä kaksiolennollisuus läpikäyvänä kaikkeudessa?
Oi varmaankin, — tietysti! Tarvitseehan tämä, tähtisilmäisenäkin sokea, ijankaikkisen syntymisen ja katoomisen välillä hoiperteleva kaikkeus, sokaistakseen luontokappaltensa silmät niiltä kauhuilta, jotka siinä välillä vallitsevat, pettymysten ja tuskien oleen — ja sellaisena on nainen. Äh!
(Sen hän antoi kaikkeudelle ja naiselle.)