— Naurettavaa atoomitaloutta! Kaikki vyörii kirjavaksi sekamelskaksi. Kynsikää tai hyväelkää, löytäkää tai kadottakaa, lahjoittakaa tai anastakaa kavaluudella, valloittakaa itsellenne, kunhan vain synnytätte! Hyi — hy—i!
— Hyvä herra, huusi huvimatkailija vierestä, — älkää toki yhtä mittaa syljeskelkö ikkunaan; se käy ilkeäksi!
Kustavi heittäysi istuimelleen, pani kädet syliinsä ristiin ja tuijotti eteensä; sitä tehdessä hänen kasvonsa eivät muodostuneet liioin älykkäiksi.
Hetken kuluttua hän taas alkoi:
— Jos yleensä kukaan on sellaisesta kaupasta pelastunut puoleksi käryitetyllä nahalla, niin se olen minä. Minähän edeltäkäsin hyvissä ajoin saan kuulla sen, mikä olisi ollut kova isku, jos sen vähitellen olisin saanut selville. Mitä minä valitan? Kohtalo on tarkoittanut parastani, Helenaan seisahtui pettymys, se oli suloista uneksimista, ja eihän uni ole enempää, vaikka se tuntuisi kuinkakin elävältä. Toista kertaa kohtalo ei enään suo minulle yhtä paljon hyvää; eikä oma itse ehkä koskaan ole niin vastaanottavainen, kuin ensi kerralla. Mutta jos tuo surkea kokemus onkin minut ravistanut valveille, niin, eihän jokaisen tarvitse sitä peljätä, ja kuinka moni onkaan hetkeksi ollut niin mahdottoman onnellinen, kuin minä olin! Koska ystäväni Körbler nyt ilmoittikaan menneensä naimisiin? Siitä ei vielä ole vuotta. Miten olisi…? Mitä siitä, saavunko ennemmin tai myöhemmin kotiin? Oi, se ei enään merkitse mitään. Jos minä astun pois ensi asemalla, — hän otti pienen kortin povitaskustaan ja haki siitä — niin minä voin saapua hänen luoksensa jo tänä iltana ja virvoittautua katsomalla hänen nuorta avio-onneaan. Se on tekevä minulle hyvää, että tuon kituvan, kivulloisen intohimon rinnalla saan nähdä tervettä, tosi onnea löytyvän maailmassa.
Hän pani toimeen yrityksensä ja oli illalla pienessä, ystävällisessä kaupungissa. Körblerin kauppapuoti saatiin pian kysymällä selville ja siellä hän tapasi ystävänsä kasvoista kasvoihin. Siitä kun he viimeksi kohtasivat toisensa, oli Körbler suuresti lisännyt leveyttään ja näytti sangen hyvänvoivalta.
Kun Kustavi sanoi kuka hän oli, sulki Körbler hänet syliinsä ja painoi häntä laajaa liiviänsä vastaan.
— Minä tulen, sanoi Kustavi, — omin silmin näkemään onneasi.
— Hyvä, sanoi Körbler.
Nostaen hän ojensi lyhyet käsivartensa ilmaan ja kääntyi katselemaan ympärilleen huoneessa.