— Hauska teihin tutustua, herra Körbler, sanoi nuori rouva. — Mieheni on minulle paljon teistä kertonut.
Paksu herra katseli epäillen Kustaviin, sitte Pirkitan kasvoihin: ei pieniäkään ivan ryppyjä, ei teeskenneltyä myhäilemistä! Jos tuo kaikki sitte oli hänelle opetettua, mutta hän todellakin käyttäytyi niinkuin "sivistynyt nainen". Mutta herra oli hiukan hämillään ja unohti kokonaan vakuuttaa, että häntähän se oikeastaan suuresti ilahutti…
— En tahtonut matkustaa pois ennenkuin olin nauttinut ystäväni onnen näkemisestä.
Hän vielä kerran löperteli sen lauseen, niinkuin papukaija.
— Onko hän sitte niin onnellinen? kysäsi Pirkitta, katsellen miestänsä.
Kustavi hymyili vaieten.
— Niin näettekö, jatkoi hän, — hän jää vastausta vaille. Miten ikävä, jos te ainoastaan sentähden olisitte tehnyt pitkän matkan. Tiedättekö herra Körbler, terveyttään ja onneaan ei kukaan ajattele eikä näytä muille ja joka kolmannellehan se tuottaisikin vaan kateutta, tai häntä ikävystyttäisi. Nuo lahjat ovat tasan mitatut vain kahdelle, ja jos he säästäväisesti niitä käyttävät, niin ne hyvin riittävät elämän ajaksi. Eikö niin Kustavi?
Körbler huokasi. Fischer vanhempi ojensi vanhalle rouvalle kätensä pöydän yli.
— Muoriseni, lausui hän, — kyllä me huoleti voimme toivottaa noille molemmille yhtä pitkää ikää, kuin itsellämme on.