— Ethän sinä toki sillä tarkoita, että jo sinäkin olet lapsenpiialle lapsen…
Silloin nuori mies lensi tulipunaiseksi, hän viskasi kirjansa kiinni ja karkasi tiehensä.
Vanha herra katseli hänen jälkeensä ja veti kellonsa.
— Pian on illallisaika, lausui hän, — siis minun heti täytyy lähteä tekemään sovintoa.
— Vai, sanoi vanha rouva, — että me tavallisuuden mukaan odottaisimme kunnes hän on juossut sinua pakoon ja sinä olet ajanut häntä takaa kaikkien huoneitten läpi, kunnes olette väsyneet lapsellisuuksiinne? Ei, minä pyydän! Pirkitta menee häntä noutamaan.
Pirkitan mentyä soi kello. Kustavi meni katsomaan, kuka sieltä niin myöhään tulisi. Ensimmäisessä huoneessa hän kohtasi Körblerin.
— No Körbler, sinäkö täällä?
Tämä tarjosi hänelle kätensä.
— Suo anteeksi, sanoi hän, — että tulen näin myöhään, ja ulkopuolella kotiasi. Viipymiseni täällä on niin rajoitettu, minulla on kiirettä enemmän kuin aikaa, enkä tahtonut matkustaa pois ennenkuin olin tavannut sinut ja nauttinut sinun onnesi näkemisestä.
Kustavi esitteli hänet perheelle, viimeksi Pirkitallekin, joka oli palannut karkurin kanssa.