Kollingin Mikon matkatoveri astui sillan yli, osoitettua katua kohti. Oli jo iltapäivä ja vaikka oli arkipäivä, niin oli siellä ihmisiä enemmän kuin kotikylässä sunnuntaina ja juhlapäivinä koolla; hänen täytyi aina olla valmiina poikkeamaan heidän tieltään ja heti ymmärtämään, kun joku tahtoi poiketa hänen tieltään; useimmat kiiruhtivat sivutse, katselematta ympärilleen; toiset ohimennessään heittivät hänellekin ystävällisen silmäyksen, ja hänestä tuntui siltä, kuin ne silloin olisivat häntä tervehtineet, — hänhän ei vielä ollenkaan tuntenut sellaisia ihmisiä, jotka ovat ystävälliset koko maailmalle. Jos hän ihan vieraana olisi ollut siinä ilman turvapaikkaa, niin tuo kirjava elämä olisi pannut hänen päänsä pyörälle. Mutta hänellä löytyi täällä kaupungissa sukulaisia, ja se antoi hänelle varmuutta. Tuo ihmisten puuhaava sekamelska vaikutti välittömästi häneenkin; tuli ihan sietämättömäksi kulkea mykkänä tuon tuuppivan, puhelevan joukon keskellä, hän tahtoi kuulla omaa ääntänsä kaupungissa, ja jos hän puhuttelisi jotakin, noista kaupunkilaisista, niin tottahan sen täytyisi vastata ja sitte hän saisi kuulla, millä tavalla ne puhuvat täällä. Oudolle ei koskaan ole haitaksi kysyä tietä ja hän kääntyi vanhemmanpuoliseen herraan ja sanoi:
— Älkää panko pahaksi, onko tämä Wieninkatu? Mutta tuo vanhanpuolinen osoitti kirjoitusta kadunkulmassa ja ärisi:
— Ettekö te osaa lukea?
Mitä? Ensin hän ällistyneenä katseli hänen jälkeensä, sitte hänen mieleensä johtui, että hänhän olikin kaupungissa. Siellä ihmiset eivät ole niin tuttavat keskenään niinkuin maalla, useimmat jäävät toisilleen vieraiksi koko elinajaksi, ja kaikki täällä toisiansa teitittelevät ikäänkuin jokainen olisi toista ylempi. Tuo ei sentään näy estävän heitä olemasta epäkohteliaita. He puhuttelevat ihmistä monena, ja jättävät seisomaan ainoaa mitättömämpänä.
Häneltä oli nyt kadonnut puhumishalu. Sentähden hän astui likelle taloja ja etsi porteista numeroita. Voi niiden mahtavien rakennusten suuruutta! Ihan niinkuin olisi siirretty kymmenen tai kaksikymmentä taloa toisiinsa kiinni ja päällättäin yhdeksi kaluksi. Siinä sitte ihmiset asuvat ja maksavat siitä, että ovat vain talottomia pikkuisäntiä. Usein heillä ei löydy enempää tilaa, kuin samanlainen ihminen maalla omistaa; siellä eroittaa hökkelit toisistaan vainio ja niitty, täällä ihmiset elävät ihan toistensa vieressä, seinä seinässä. Mikä mylläkkä lieneekään sellaisessa talossa! Mitä siellä tehneekin, niin aina on vieraita silmiä ympärillä, ja kysytään tai ollaan kysymättä; se tekee elämän ikäväksi ja pahaksi. Kohtapa hän itsekin saa kokea sen sekä valo- että varjopuolia.
Tuolla portilla seisoi kirjoitettuna numero seitsemänkymmentäkolme. Tyttö astui porraskäytävään, jossa vanha akka oli lakaisemassa, ja kysyi Reinholtti Bruckeria.
— Kolmannessa kerroksessa vasemmalle.
Hän astui ylös portaita. On niitä kaupungissakin vuoria, mutta muuratuita ja niissä asuu ihmisiä.
Toinen luku.
Yö rakkaitten sukulaisten luona. Matka jatkuu Wieniä kohti. Tutustuminen ankaraan olentoon, josta paljon puhutaan maailmassa, vaikka harvat ovat hänen kanssaan joutuneet likeisempään tekemiseen, eivätkä senjohdosta ollenkaan ole etuoikeutetut.