— Kyllä minä sen arvasin, sellaiset te olette te maalaiset, sellaisiksi teidät jo tuntee; ette te lähetä mitään ettekä tuo mitään, mutta kun itse tarvitsette jotakin, silloin te kyllä tiedätte kirjoittaa osoitteen ja löytää tien tänne. Olenpa utelias tietämään, mitä te nyt tahdotte. Tule sisään!
Hän päästi tytön pujahtamaan ohitsensa kyökkiin ja sulki oven hänen jälkeensä. Molemmat astuivat seuraavaan huoneeseen. Pöydillä paloi lamppu, jonka varjostin oli painettu toiselle syrjälle, ja sen syvimmässä varjossa istui vanha mies nojatuolissa, jonka nahkapäällystää aika niin suuresti oli kuluttanut, että sieltä täältä hevosenkarvat pistivät näkyviin.
Tyttö astui arasti hänen luokseen ja tarjosi hänelle kätensä.
Hämmästyneenä hän veti oman kätensä takaisin.
— Mitä? mitä? Kuka tämä on? hän änkytti.
— Anna vaan hänelle kätesi, sanoi vaimo.
Hän totteli tätä käskyä, odottamatta että hänelle selitettäisiin, miksi hänen piti se tehdä.
— Se on Leipoldin Pirkitta, minun sisareni lapsi, jatkoi rouva.
— Vai, vai, sanoi vanhus, painaen nyt vasta ojennettua oikeaa kättä. — Kälyni tytär — ja miten iso tyttö ja kaunis, — hihhii, — niin, niin — mutta minkä kälyn?
Sillaikaa hänen vaimonsa oli avannut kirjeen ja ärjäsi hänelle keskeltä lukemistaan:
— Minkä kälyn? Eihän meitä olekkaan kuin kolme sisarta, nuorimmalla toki ei voi olla noin suurta tyttöä. Ja johan minä mainitsin Leipoldin, etkö sinä enään osaa kunnollisella tavalla pitää korviasi ja silmiäsi auki, edes hetken aikana!