Hän näki kuinka Pirkitan silmät menivät pystyyn; hänen suunsa piirteet vetäytyivät ilkeiksi, kun hän sitte lausui:
— Mitä sinä siinä kurkistelet niin pöyhkeästi? Tuo vanha mies on sellainen, ettei hän kelpaa mihinkään, hän kuulee huonosti eikä näe paremmin, hänen ymmärryksensä on jo melkein sekaisin, hänen suhteensa ei voi ryhtyä mihinkään. Ja tämä kaikki sattuu juuri sellaiseen aikaan, jolloin tahtoisi olla rauhassa.
— No, no, koreastipa sinä minut kuvaat vieraille ihmisille, sanoi mies ja loi himmeät silmänsä tuijottamaan vaimoon.
— Enhän minä aina ole ollut tällainen, enkä ainaiseksi jää tällaiseksi. En, en jää.
— Tietysti et, sanoi toinen.
— Ja jos minä olen teillä liikaa, niin menen pois, lähden pois — heti lähden pois.
Vaivalloisesti hän nousi ylös.
— Sanokaa vain olenko teille liikana?
— Ole sinä iloissasi että saat pysyä tuossa istumassa — rouva painoi hänet takaisin tuoliin — äläkä puhu noin turhia.
— Hehheh, etpä sinä taida tahtoa, että minä menisin.