Aivan täytenä totena ei hän tätä päätöstään pitänyt sillä kohta sen jälkeen tarjosi hän kertomuksia erääseen lehteen. Niitä otettiinkin sinne, mutta ei maksettu niin paljon, että hän olisi voinut sillä elää. Pelastukseksi oli sen vuoksi hänelle, kun hän v. 1870 erään sukulaisen välityksellä sai praktikantin paikan poliisivirastossa Wienissä, jossa hänen joka päivä 8:sta aamulla 2:een iltapuolla piti kirjoitella kopioita ja tuomioita kaiken maailman roistoille. Näyttelijäunelmistaan oli hän jo kauvan sitten luopunut, silloin tällöin hän vaan esiintyi paraimmassa osassaan, nimirollissa näytelmässä "Karjakauppias Ylä-Itävallasta". "Kikerikin" aputoimittajana hän myös herkesi olemasta samalla kun astui uuteen virkaansa, "ettei hänen tarvitsisi olla kaksikielinen". Jonkun ajan perästä hän sai kanslistin viran ja 50 floriinia palkkaa kuussa, se oli muuten virka, johon tavallisesti otettiin aikansa palvelleita alaupseeria. Kuinka masentavaa hänestä oli tähän toimeen ryhtyminen, näkyy siitä katkerasta ivasta, jolla hän kirjeessä muutamalle ystävälleen kuvasi uutta tointansa.
Virassaan oli hän muuten tarkan säännöllinen. Kotona hän samaan aikaan piti tuomiota runollisten esikoistensa kanssa. Hän poltti melkein kaikki nuoruutensa ajan tuotteet, runoja ja tusinan verran kansannäytelmiä, jotka hän oli kirjoittanut vuosina 1860-70, ja tuhkaa katsellessaan päätti hän sulkea ajatuksensa syvälle omaan sydämmeensä. Näyttelijänä hän oli kokonaan joutunut tappiolle, kirjailijana hän oli päässyt niin pitkälle, että "Kikerikin" toimittaja käytti häntä pilajuttujen tekijänä ja "Wandererin" toimittaja palstan täytteen kirjoittajana. Näyttämöt sulkivat häneltä ovensa, hän alkoi itsekin epäillä. "Silloin kun realismi minua kaikilta puolin ahdisti, minä vielä kerran kysyin neuvoa uskolliselta neuvonantajaltani — runottareltaniko? — ei vaan äidiltäni: minulla on aine kansannäytelmään, kirjoitanko minä sen? Ehkä johtokunta tällä kertaa hyväksyy sen, mutta sensuuri pidättää". — "Sinä olet niin paljon kirjoittanut pöydänlaatikkoa varten, koetahan sen vuoksi vielä." Minä koetin, ja mitä siitä tuli, tietää jokainen, joka tuntee "Pfarrer von Kirschfeldin". — Runoilija oli löytänyt kansansa ja kansa runoilijansa.
Päivät pitkät kopioitsi Ludvig Anzengruber poliissivirastossa tuomioita, joutohetkensä hän pikku huoneessaan käytti "Pfarrer von Kirschfeldin" kirjoittamiseen. Ja se valmistuikin muutamassa kuukaudessa. Eräs ystävä vei sen Wienin teaatterin kansliaan. Unettomana yönä luki sen johtaja ja hämmästyi sitä voimaa ja rohkeutta, jolla siinä käsiteltiin suurta kysymystä, ja sen valtaavaa draamallisuutta. Johtaja antoi sen regissöörilleen luettavaksi ja hän sanoi sitä paraimmaksi kansannäytelmäksi, jota hän koskaan oli lukenut. Ja siten otettiin tuntemattoman tekijän tuntematon kappale näyteltäväksi. Mutta ennenkuin puhun näytelmän menestyksestä, koetan muutamalla sanalla esittää sen sisällyksen.
Pfarrer von Kirschfeld — Kirschfeldin pappi — on nuori ihanteellinen mies nimeltä Hell. Hän on oikea paimen seurakunnalleen, joka elämässään toteuttaa, mitä hän opettaa. Mutta hänen oppinsa oli vapaampi ja suvaitsevaisempi, kuin katolisen kirkon, johon hän kuuluu, hänen kirkkonsa ei ole taisteleva kirkko, vaan rauhankirkko. Hän ei saarnaa vihaa, vaan rakkautta, lohdutusta, hän tahtoo sovittaa vanhat haavat, eikä repiä niitä rikki, kaikkialla hän on itse mukana auttamassa ja neuvomassa. Mutta esimiestensä luona hän ei ole suosittu liian vapaamielisyytensä vuoksi. Etenkin vihaa häntä hänen maallinen esimiehensä, seurakunnan patrooni kreivi Finsterberg, kun hän ei ole alistunut hänen käskyjään noudattamaan. Hänen pahin rikoksensa on tähän asti, että hän on siunannut — ei vihkinyt — erään nuoren pariskunnan, joista sulhanen oli katolilainen ja morsian luterilainen. Pahin vihamies on hänellä kuitenkin omassa piirissä. On eräs yhteiskunnan hylkiömies Wurzelsepp — Juuriseppi. Hän oli aikoinaan säännöllinen työmies. Hän joutui kihloihin luterilaisen tytön kanssa. Vanha pappi ahdisti tästä niin kauvan Seppin äitiä, että Sepp viimein luopui kullastaan. Se katkeroitti samalla koko hänen elämänsä. Hän muutti metsään asumaan, tuli joroksi ihmisvihaajaksi, ja äiti, jonka vuoksi hän oli suuren uhrinsa tehnyt, tuli surusta mielipuoleksi. Sen jälkeen vihaa Sepp kirkkoa ja pappia, ja syytöntä Helliäkin.
Tulee sitten Hellille palvelukseen nuori ja kaunis Anna Birkmeier. Orpo, suloinen tyttö herättää isäntänsä osanoton. Kummankaan aavistamatta herää heidän välillään hieno, syvä tunne. Kun Anna kertoo haluavansa samanlaista koristetta kaulalleen, kuin muillakin kylän tytöillä on, lahjoittaa Hell hänelle äitinsä koristeet, ja käskee häntä pitämään niitä kirkossa kaikkien nähden. Heidän välinsä heille itselleen selvittää Sepp, joka on kuunnellut kerran heidän keskusteluaan. Hän säälimättä tekee heistä pilkkaa, ja kertoo koko kyläkunnalle, että Hell, katolilainen pappi rakastaa piikaansa, eikä sen vuoksi ole muita parempi. Kaikki näkevät Seppin puheen todeksi, kun Anna kaikkien nähden kantaa Hellin äidin koristeita. Mutta hetkeksi vain Hellin arvo himmenee hänen seurakuntalaistensa silmissä. Annaa tulee kosimaan eräs nuori talonpoika, hänen vanha tuttavansa, ja hän hillitsee kaikki tunteensa ja ottaa hänet. Hell hyväksyy hänen menettelynsä, Anna on auttanut häntä voittamaan itsensä.
Samaan aikaan on Seppin hullu äiti lopettanut itsensä heittäytymällä jokeen. Katkerimman katkeruuden valtaamana tulee Sepp Hellin luo pyytämään äidilleen leposijaa siunatussa maassa. Hän on edeltäpäin vakuutettu, että se häneltä kielletään, ja lain mukaanhan se olisikin kiellettävä. Mutta Hell ottaa hänet ystävällisesti vastaan. Hän lupaa hänelle sijan hautausmaassa, lupaa itse tulla hautaamaan hänet, pitää hänelle ruumispuheen ja rukoilla koko seurakunnan kanssa hänen puolestaan. Hän puhuu suurimman rakkauden ja lohdutuksen sanoja Seppille, koettaa lauhduttaa ja lepyttää hänen pimentyneen sielunsa, palauttaa hänet takaisin sovintoon ja ihmisten yhteyteen. Vastustamattoman liikutuksen valtaamana heittäytyy Sepp Hellin jalkojen juureen ja sanoo: "Tee sinä minun kanssani mitä tahdot, sinä olet oikea!"
Kun hän sitten on suurinta uhraustaan täyttämäisillään, virkansa toimessa, menossa vihkimään Annaa ja hänen sulhastaan, kohtaa häntä vihamiesten kosto, hänet julistetaan virkansa menettäneeksi. Epätoivoissaan ajattelee hän hetken ajan itsemurhaa, mutta Anna saa hänet siitä luopumaan. Hän ei enää saa pitää jumalanpalvelusta seurakuntalaisilleen. Syvin liikutus valtaa kaikki, kun hän yhdessä seurakuntalaistensa kanssa lukee kirkkomäellä viimeisen kerran rukouksen.
Kuinka Hell puolusti itseään tuomariensa edessä, sen pyyhki senssori pois.
Olen puhunut tästä näytelmästä vähän laveammin, koska se on ensimäinen, jossa Anzengruber täydellisesti löytää itsensä. Onhan hän myöhemmin kirjoittanut etevämpiäkin, mutta ei ainoatakaan, joka olisi välittömämpi ja valtaavampi. "Pfarrer von Kirschfeld" on ensimäinen kansannäytelmä, jossa samalla esitetään suuria koko ihmiskuntaa koskevia kysymyksiä. Ihmisyys ja maailman kovuus taistelevat siinä keskenään. Kirschfeldin pappi kieltää itsensä säätynsä kunnian vuoksi. Mutta siveellistä vakaumustaan hän ei kiellä ja joutuu sen vuoksi onnettomuuteen. "Mutta eihän Herra Jumala tahdo, että ihmisen kaiken ikänsä pitää olla onnettoman", sanoo Sepp. Se ajatus on läpikäyvä useissa Anzengruberin teoksissa. Ja kuitenkin joutuu Hell onnettomuuteen, Anna Birkmeier saa kärsiä pilkkaa. Suuri elämänarvoitus kuvastuu syrjäisen maakylän asukkaiden elämässä.
Tämä näytelmä herätti paljon ajatuksia, vakavina ja äänettöminä palasivat katsojat teaatterista kotiin, eivätkä sanomalehdetkään ensi kerran jälkeen siitä mitään erikoista sanoneet; Anzengruber jo luuli, että koko kappaleen menestys oli hukassa. Ja rohkea yrityshän se oli ollutkin, ei talonpoikaisnäytelmälle ollut kukaan uskaltanut menestystä toivoa Wienissä, jossa siihen aikaan yleisön suurimmassa suosiossa oli ilveilyjen kuningas O.F. Berg ja operettikuningas Offenbach. Seppin osaa näytteli lisäksi näyttelijä, joka sitä ennen oli laakeria saavuttanut "Kauniissa Helenassa" ja vasta toisten näyttelijäin vaatimuksesta otti tehtävänsä täytenä totena. Mutta kuitenkin valtasi näytelmä yleisön luonnonvoiman tavoin. Kun näytelmää toiseen kertaan esitettiin, täytyi erään ystävän, joka istui Anzengruberin vieressä teaatterissa vakuuttamalla vakuuttaa hänelle, että ihmiset siksi olivat niin ääneti, että he olivat syvästi liikutettuja. Yhä uudestaan näyteltiin näytelmää, ja yhä suurempi oli yleisön mieltymys. Alettiin käsittää, ettei tässä ollutkaan jokapäiväinen kynäniekka, vaan suuri runoilija, jommoisia vaan harvoin syntyy. Maaseudulla oli ihastus vieläkin suurempi kuin Wienissä. Pragiin ja Graziin vaelsi maalta talonpoikia ja maapappia teaatteriin näkemään "Kirschfeldin pappia". Ja sen tekijästä tuli hetkeksi tarullinen henkilö. L. Gruberin takana — niin kutsui Anzengruber vielä itseään — luultiin piilevän jonkun mahtavan kirkkoruhtinaan, toiset arvelivat itse oikeusministeri Tschabuschoiggia sen tekijäksi. Näihin huhuihin sanoi eräs lehti puuttuvan vaan, ettei itse paavia sanota sen tekijäksi. Sen tekijä ei ole tahtonut pysyä salassa, hän on pikkuvirkamies, pieni silmälasilla varustettu mies, joka pikemmin näyttää surujen painamalta opettajalta. Harvat kuitenkin tiesivät, että Anzengruber oli näytelmän tekijä. Suuresti hän itsekin hämmästyi, kun hänen esimiehensä poliissivirastossa kutsui hänet luokseen ja toivotti hänelle onnea. Enimmin iloitsi Anzengruber itse siitä, että hän menestyksensä kautta oli voinut tuottaa vähän ilta-auringon valoa rakkaalle vanhalle äidilleen.