Monenlaista iloa tuli nyt Anzengruberin osaksi. Läheltä ja kaukaa ilmoittautui vanhoja toveria, jotka tiedustelivat, oliko se todellakin sama Gruber, jonka he ennen olivat tunteneet, joka niin säännöllisesti harmaassa viitassaan oli saapunut harjoituksiin, mutta harvoin ravintolaan, vaan oli sen sijaan istunut kotonaan neuleensa kanssa puuhailevan äitinsä luona. Monet toivottivat hänelle sydämmestä onnea, muuan sanoi: Tiedätkö, sinä voit olla todella ylpeä, sillä mitä sinä olet, miksi sinä tulet, niin on se kokonaan sinun itsesi kautta. Mutta oli niitäkin, jotka onnettomuuteen vajonneena kiiruhtivat apua pyytämään. Ja Anzengruber olikin aina hyvin antelias.
Grazin teaatterin johtaja kutsui hänet vieraakseen katsomaan kahdettakymmentä esitystä hänen näytelmästään. Tämä matka oli monessa suhteessa Anzengruberille muistettava. Näytännön jälkeen ei yleisö tyytynyt, ennenkuin Anzengruber astui esille, jolloin hänelle annettiin laakeriseppele. Se oli Anzengruberista liikaa. — Minulle oppilaalle laakeriseppele, sehän on mestarille tuleva kunnioituksen ja rakkauden osoite. — Mutta silloin ottaa sen joku ylös ja ojentaa hänelle. Se on Sepp kärsimysten kansanmies — onkohan se esikuva. Meistä tämä tuntuu oudolta, jotka olemme valmiit tuhlaamaan laakeriseppeleitä jokaiselle vasta-alkajalle näyttelijälle ja laulajalle. — Sitten pidettiin hänelle vielä suuret pidot, joissa lausuttiin monta kaunista puhetta. Suurin ilo ja onni tästä matkasta oli kuitenkin se, että silloin Anzengruber solmisi likeisen, kautta koko elämän kestävän ystävyyden Steiermarkilaisen kansanelämän kuvaajan Roseggerin kanssa. Yhdessä he kävelivät ihanassa vuoristossa ja avasivat sydämmensä toisilleen. Rosegger kertoi, kuinka hän oli miettinyt aivan samanlaista näytelmää, jonka vuoksi Grazissa väkisinkin oli tahdottu pitää häntä "Pfarrer von Kirschfeldin" tekijänä. Sen vuoksi se olikin tuntunut niin tuttavalta ja samalla oudolta. Anzengruber taas suunnitteli uutta näytelmää, jonka hän toivoi tulevan vieläkin paremmaksi. Kerrankin tuntui elämä onnelliselta, hän sanoi, että hän oli kuin unesta herännyt, ja toivoi valveilla pysyvänsäkin.
Hänen ulkonainen tilansa parantui myös tuntuvasti. Wienin teaatterin johtokunta tarjosi hänelle 1,200 guldenin vuotuisen palkan, josta hänen piti toimittaa kaksi näytelmää vuosittain teaatterille. Tähän tarjoukseen hän mielihyvällä suostuikin. Poliissivirastosta hän otti eron. Suuresti huvitti se häntä, kun hänen esimiehensä kielsi häntä eroamasta ja sanoi, että hän oli osoittanut suurta taipumusta virkaansa. Entiset virkatoverit toivottivat hänelle onnea, ja lupasivat muistaa häntä ja kohdella häntä sääliväisesti, jos joskus liian vapaan puheen käyttämisen vuoksi joutuisi virallisesti heidän kanssaan tekemiseen.
Suuren maailman seurapiiriin häntä koetettiin vetää, mutta siellä hän ei viihtynyt. Sen sijaan solmisi hän läheisen tuttavuuden kirjailijain ja kirjallisuuden ystäväin kanssa, joiden pienessä piirissä hän erittäin hyvin viihtyi. — Yksi näitä ystäviä oli nuori kirjakauppias L. Rosner, joka sitten kymmenen vuoden kuluessa painatti Anzengruberin teoksia aina katsoen enemmän runoilijan etua kuin omaansa. Ensimäisestä käynnistään hänen luonaan kertoo Rosner: Anzengruber asui pienessä kapeassa huoneessa yhdessä äitinsä kanssa. Sisustus oli yksinkertaisin, mitä ajatella voi. Kummallakin pitkällä seinällä oli vuode, lyhyellä seinällä vastapäätä ovea kirjoituspöytä. Pöydän yläpuolella oli vesivärillä maalattu kukkataulu. Kun Rosner astui sisään, istui runoilija kirjoituspöytänsä ääressä. Hän oli puettu vanhaan jotensakin kuluneeseen suurikukkaiseen yönuttuun ja poltti pitkää piippua. Vanha äiti tuli tarkastelemaan viisailla silmillään tulokasta, kun tämä teki tarjouksensa.
Jotensakin pian eli Joulukuun 9 p:nä 1871 sai Anzengruber toisen suuren näytelmän valmiiksi, Meineidbaner — "Valapatto". Siinä ei perusaate ole yhtä mahtava kuin "Pfarrerissa", mutta muodoltaan se on tekijänsä etevimpiä. — Se ei ole suomalaisellekaan yleisölle aivan outo, sitä on näytetty suomalaisessa teaatterissa. — Talonpoika vannoo väärän valan saadakseen periä veljensä suuren omaisuuden, ettei veli koskaan ole tehnyt testamenttia aviottomien lastensa hyväksi. Rikkaana miehenä saavuttaa hän yleistä kunnioitusta ja kirkolle tekemien suurien lahjoitustensa vuoksi kirkon suosion, mutta omatunto ei anna hänelle rauhaa, kunnes hän viimein lopettaa itsensä.
"Meineidbauerin" menestys oli suuri, samoin seuraavana, vuonna kirjoitetun Kreuzelschreiberin. Samalla alkoi hän kirjoitella novellia ja kyläkertomuksia ja pilajuttuja. Pää oli hänellä aina täynnä suunnitelmia suuriin näytelmiin ja kertomuksiin. Toukokuussa 1873 hän tuttaviensa suureksi hämmästykseksi meni kihloihin kuusitoista vuotisen Adelinde Lipkan kanssa. Morsiamen isä oli ollut Anzengruberin isän virkatoveri, hän oli kuollut mutta äidit olivat aina seurustelleet keskenään. Kun Adelinde oli pieni tyttö, oli Anzengruber laskenut hänen kanssaan leikkiä ja luvannut tuoda hänelle silkkihuivin ja persiljaseppeleen. Nyt tuli leikistä tosi. Anzengruber perusti oman säännöllisen taloudenpidon ja koetti noudattaa nuoren rouvansa jokaista mielijohdetta. Kaikesta päättäen ei heidän avioliittonsa ollut erikoisen onnellinen. Koettelemuksia ja suruja oli heillä alusta alkaen.
Ne näytelmät, jotka Anzengruber ensinnä sen jälkeen kirjoitti, eivät täysin onnistuneet. Hänen välinsä Wienin teaatterin johtokuntaan alkoi rikkoutua molemmille suureksi vahingoksi. Monet etevätkin näytelmät, joita hän niihin aikoihin kirjoitti, eivät saaneet aivan monta täyttä huonetta, sillä sattui onnettomuudeksi keskisäädyille vaikeat raha-ajat. Syyttä sai Anzengruber siitä kärsiä.
Samaan aikaan oli hänellä muita suruja. Heidän ensimäinen lapsensa syntyi kuolleena. Suurinta huolta tuotti hänelle hänen vanhan äitinsä terveys, joka yhä huononi. Vaikeiden tuskien, monen raskaan päivän ja yön perästä kuoli vanha rouva 69 vuoden ikäisenä maaliskuussa 1875. Äidin viimeiset sanat olivat pojalleen: "Sinä olet minulle tuottanut paljon iloa. — Et sinä ole minulle tuskaa tuottanut". — Anzengruberille se oli suurin suru elämässä. "Vielä kaikuu hänen äänensä, ikäänkuin ilmassa", sanoi hän. "Mitä siitä, ainaiseksi vaienneesta minulle soi — rakkaus, äidin rakkaus, minun osani, minun ikuinen, ainainen osani rakkautta, jonka maailma minulle tarjosi." — "Minä en ole kadottanut ainoastaan sen naisen, joka minut synnytti, äidin, joka minusta lapsena piti huolta, minä olen kadottanut paraimman ystäväni, osan sydäntäni, sieluani", niin kirjoitti hän Roseggerille.
Samana vuonna oli hänellä vielä toinenkin suru, hänen toinen lapsensa kuoli kohta syntymisen jälkeen. Monikin näytelmä, jonka hän oli alkanut jäi kesken, tai hävitti hän sen itse. Huonosti alkoi seuraavakin vuosi 1876. Heti alussa vuotta näyteltiin hänen hieno huvinäytelmänsä Doppelselbstmord — "Kaksoisitsemurha". Arvostelijat kiittelivät sitä ja yleisö oli siihen mieltynyt, mutta kuitenkaan ei sitä näytelty kuin kolme kertaa. Epätoivoissaan kirjoitti hän Roseggerille. "Mitä hyödyttää kansannäytelmien kirjoittaminen. Johtokunta vaatii kassakappaleita ja kansaa, joka välittäisi kansannäytelmistä ei täällä ole —". "Pian ei ole kansannäytelmille näyttelijöitä eikä yleisöä, jonka vuoksi on suurinta tuhmuutta kirjoittaa kansannäytelmiä." Toimettomaksi hän ei kuitenkaan jäänyt, samana vuonna hän kirjoitti ensimäisen suuren kyläromaaninsa, nimeltä Der Schandflech — "Kunniantahra". Se miellytti suuresti lukijoita, vaikka sille haitaksi Anzengruber oli Heimat lehden, johon se painettiin, toimittajan pyynnöstä suostunut muuttamaan loppua.
Yhä uusia näytelmiä ja novellia seurasi. Niistä mainittakoon vaan vuonna 1877 valmistunut näytelmä Der ledige Hof — "Isännätön talo", koska se on näytelty suomalaisessa teaatterissa. Anzengruber teki niin ahkeraan työtä näinä vuosina, että hän oli murtua. "Minä en hengitä", kirjoittaa hän Roseggerille, "minä olen nyt kirjoituskone, draamallinen kirjoituskone, minulla ei ole muuta kuin ristiriitaisuuksia sielussa, henkilöitä mielessä, täristyttäviä puheita sydämmessä, toisella tavalla vaikuttavia puheita palleassa. — Minä en työn paljouden vuoksi tiedä missä minulla on pää, tahi usein taas liiankin hyvin, kun sitä kivistää". Monet hänen näytelmistään eivät saaneet sitä tunnustusta teaatterissa minkä ne olisivat ansainneet. Viimein 1880 kokonaan rikkautui hänen välinsä Wienin teaatterin kanssa. Varainpuute, kivuloisuus ja monet muut huolet tekivät näistä vuosista raskaita vuosia. Hänellä oli tapana kirjoittaa muistiinpanoja kalenteriinsa, vuoden lopussa lausui hän muutamalla sanalla arvostelun kuluneesta vuodesta: vuodesta 1879 seisoo siinä "huono aika" ja 1880 "huono vuosi".