Oli kuitenkin näilläkin vuosilla — 70-luvun viime puoliskolla — omat ilonsa. Anzengruberille syntyi kaksi tervettä lasta. Vuonna 1878 hänelle aivan odottamatta Berlinissä määrättiin 3,400 Saksan markan suuruinen Schiller-palkinto. Tämän johdosta hänelle ja kahdelle toiselle palkinnon saaneelle runoilijalle, jotka myös sattuivat Wienissä oleskelemaan, pantiin toimeen suuret juhlat eräässä Wienin suurimmista juhlasaleista. Läsnä oli sivistysasiain ministeri, paljon näyttelijöitä, kirjailijoita, ylioppilaita y.m. Kiitospuhe jonka Anzengruber tässä juhlassa piti, on hänen silloiselle mielentilalleen kuvaava. Siinä kaikuu masennus, rahahuolien painama mielentila, mutta hyvin vähän innostusta.
Muutamaa vuotta aikaisemmin eli 1876 Anzengruber kirjallisesti teki ensi kerran tuttavuutta miehen kanssa, josta hänelle sitten tuli ystävä elämäniäksi, nimittäin professori Wilhelm Bolinin kanssa Helsingistä. Professori Bolin oli filosoofisten tutkimustensa ohella huvikseen suunnitellut näytelmiä. Mielituumana oli hänellä muodostaa näytelmä samasta aiheesta, jota Shakespeare on käyttänyt näytelmässä "Timon Athenalainen". Vuonna 1876 tutustui hän Anzengruberin teoksiin ja ne tekivät häneen niin syvän vaikutuksen, että hän huomasi, ettei hänen omista suunnitelmistaan koskaan tulisi mitään. Silloin juolahti hänelle mieleen kirjoittaa Anzengruberille ja tarjota hänelle suunnitelmansa valmistettavaksi. Bolinin kirje miellytti hyvin Anzengruberia. Timon Athenalaisesta ei tosin koskaan mitään tullut. Mutta siitä sai alkunsa vilkas kirjevaihto ja harras ystävyys. Professori Bolin lähetti ahkeraan Anzengruberille kirjeitä ja arvosteluja, matkustipa hän vartavasten Wieniin tehdäkseen persoonallista tuttavuutta Anzengruberin kanssa. Viisi onnellista viikkoa viettivät he sitten yhdessä ja kiintyivät läheisesti toisiinsa. Anzengruber luki näytelmiään, yhdessä suunniteltiin uusia ja niistä keskusteltiin, hauskoja tyyppiä tarkasteltiin. Vuosien kuluessa kävi Bolin sitten seitsemän kertaa Anzengruberin luona, ja molemminpuolinen kirjeenvaihto oli hyvin vilkas. V. 1879 toukokuussa kirjoitti Anzengruber Bolinille: "minulla ei ole Wienissä eikä täällä lähitienoilla ketään ystävää, jonka kanssa minä niin sydämmen pohjasta pakinoisin kuin teidän, kaikkein kauvimpana olevan". Seikka, josta he muun muassa kirjeissään keskustelivat, oli "Schandfleck" romaanin vaiheet ja sen epäonnistuneen lopun alkujuuri.
Marraskuussa v. 1879 sai Anzengruber hampurilaiselta kauppiaalta Maasilta 500 guldenia ja kirjeen, jossa sanottiin, että Anzengruberin neron tuntemattomat ihailijat halusivat osoittaa hänelle rajatonta kunnioitustaan. He olisivat sen vuoksi onnellisia, jos hän voisi päättäytyä muodostamaan "Schandfleckin" semmoiseksi kuin hän oli sen ensiksi aikonut ja olivat valmiit tarjoamaan hänen käytettäväkseen pari tuhatta guldenia, jotta hän häiritsemättä saattaisi ryhtyä tähän työhön. Myötäseuraava 500 guldenia oli vaan ensimäinen suoritus siitä. Vaikka tämä tarjous tuli erittäin suotuisaan aikaan, ei Anzengruber ollut heti valmis sitä vastaanottamaan. Hän epäili että Bolin oli jollain tavalla sen kanssa tekemisissä. Hän kirjoitti sen vuoksi Maasille: Tämmöinen tarjous ei tule lukijoilta, jotka ovat tekijään mieltyneet. Se tulee joltakin, joka seisoo ihmistä lähellä. Enkä minä luule, että minulla on ystäviä, jotka uhrauksetta voivat semmoisia tarjouksia tehdä. Vasta kun kauppias Maas oli vastannut, että ei tarjouksen tekijöillä siitä ollut mitään uhrausta, suostui Anzengruber tarjoukseen. Ja kun hän oli toimittanut kysymyksenalaisen romaanin uudestaan ja muodostanut sen kahdeksi, kohottivat tuntemattomat honoraariota vapaehtoisesti alkuperäistä suuremmaksi "huonojen aikojen vuoksi" ja käskivät Anzengruberia vastakin kääntymään heidän puoleensa, jos vastoinkäyminen häntä kohtaisi. Ja kohta sen jälkeen he jo taas tarjosivat 1000 guldenia, jos Anzengruber suostuisi muuttamaan "Valapaton" loppua. Muuttamaan ei Anzengruber kuitenkaan suostunut. Anzengruber ei koskaan saanut tietää kuka tai kutka nämä hänen suojelijansa olivat. Vasta hänen kuolemansa jälkeen on Bolin ilmoittanut, että hän siten paraiten luuli voivansa käyttää sen tulon, joka hänellä oli ruotsinkielisen Shakespeare-laitoksen toimittamisesta. Siten on professori Bolin erittäin hienotunteisella ja kauniilla tavalla lieventänyt jalon ystävänsä huolia ja edesauttanut hänen kirjailijatointaan.
Ylempänä jo mainittiin että vuonna 1880 Anzengruberin suhde Wienin teaatteriin lopullisesti rikkoontui. Ja jos hänen tilansa tätä ennen usein oli ollut tukala, tuli se nyt vieläkin tukalammaksi. Kymmenvuotisen kirjailijatoimen perästä, jolla ajalla hän oli laskenut perustan uudelle kirjalliselle haaralle, kansannäytelmälle, ja todellakin suurta saanut aikaan, oli hän melkein samassa tilassa kuin alkaessa. Hänen mielensä kävi hyvin katkeraksi, se näkyy useista sen aikuisista kirjeistä. Sitä hän katkerimmin valittaa, että "hänen täytyi, mitä hän ei tahtonut". Taas koetteli hänen ystävänsä professori Bolin häntä auttaa. Anzengruberin tietämättä koetti hän yhdessä edusmies Carnerin kanssa saada toimeen, että Norjan malliin valtion puolelta Anzengruberille maksettaisiin elinkautista runoilijapalkkiota, tai toimittaa hänelle kirjastonhoitajan virkaa. Mutta nämä puuhat eivät saaneet asianomaisten kannatusta. Päätulona oli hänellä aputoimittajan palkka kuvalehdestä Heimat, 1,200 floriinia. Tässä toimessaan sai hän tehdä paljon raskasta päiväläisen työtä. Vieläkin raskaammaksi tuli tämä työ sen kautta, että lehti ei monesta syystä menestynyt. Lisätuloja hankkiakseen oli Anzengruber pakotettu pitämään esitelmiä eri kaupungeissa. Näillä esitelmämatkoilla hänelle kyllä osoitettiin paljon ystävyyttä ja kunnioitusta, mutta ne kiihottivat liiaksi väsyneen miehen hermostoa, ja tuottivat hänelle sen kautta paljon kärsimystä. Kaikista näistä raskaista oloista huolimatta kirjoitti Anzengruber näinä vuosina yhden paraimpia romaaniaan.
Vuonna 1884 alkoivat Anzengruberin ulkonaiset olot taas vähän parantua. Hänen näytelmiään alettiin eri teaattereissa taas näytellä ja siitä sai hän tuloja. Hänet otettiin vuosipalkalla kirjailijaksi erääseen teaatteriin Wienissä. Samaan aikaan tuli hän myös wieniläisen etevimmän pilalehden päätoimittajaksi. Tämä toimi jossakin määrin miellytti häntä, hänen suhteensa lehden hienotunteiseen omistajaan oli aina hyvä, apumiehinä hänellä oli useita hyviä piirtäjiä ja kirjailijoita. Mutta joka tapauksessa vei tämä toimi häneltä hyvin paljon aikaa ja työtä, jotka olisi voinut paremmin käyttää muulla tavalla. Katkerasti sitä valittikin hänen ystävänsä Rosegger.
Vuonna 1885 osti Anzengruber äkkiä ystävilleen siitä edeltäpäin puhumatta oman pienen talon yhdessä Wienin etukaupungeista. Tämä tuuma oli kauvan ollut hänelle hyvin mieleinen. Nähtävästi ei kauppa ollut aivan edullinen. Vuosimaksujen suorittaminen kävi hänelle hyvin raskaaksi. Aluksi tunsi hän itsensä kuitenkin tyytyväiseksi omassa pienessä kodissaan. Hänen työhuoneensa oli yksinkertaisinta yksinkertaisempi. Puinen seisomapöytä, ruskea kirjakaappi, jota voi yhtä hyvin otaksua ruokakaapiksi, horjuva kirjoituspöytä, muutamia tuolia, siinä kaikki. Seinillä muutamia kuvia, äidin, professori Bolinin, Dürerin ja Lionardon Mona Lisa. Vähän runsaammin oli sisustettu viereinen huone, jossa runoilijalla oli tapana lukea ystävilleen uusia kirjoitelmiaan.
Kauvan ei hän kuitenkaan saanut uudessa kodissaan asua, ei täyteen neljä vuotta. Tulevaisuus tosin alkoi näyttää muutamassa suhteessa valoisammalta. Wienissä puuhattiin uutta teaatteria kansannäytelmiä varten. Tässä teaatterissa piti Anzengruberin luonnollisesti saada vaikuttava asema. Hänen näytelmiään näyteltiin hyvällä menestyksellä monessa eri teaatterissa. Muutamat hänen uusista teoksistaan menestyivät hyvin. Saipa hän taas kerran kirjailijapalkinnonkin. Mutta suruja ei suinkaan puuttunut. Eräänä iltana tuli hän tavallista myöhemmin tavalliseen yhteiseen illanviettoon. Kuivasti kertoi hän ystävilleen, että hänen rouvansa lähtee pois. Ystävät luulivat hänen tarkoittavan kylpymatkaa, mutta Anzengruber sanoi: "Hän lähtee pois, ainaiseksi, 16-vuotisen avioliiton perästä. Me eroamme." Tämä oli kaikille odottamatonta. Anzengruber ei ollut koskaan sanallakaan puhunut onnettomuudesta avioelämässään. Hän oli aina ollut erittäin tunnollinen ja huolellinen aviomies. Monet kuumat kesät oli hän yksin nääntynyt työtaakan alla, kun perhe lepäili maalla. Sairaus oli ollut ahkerana vieraana heidän kotonaan. Useita lapsia oli kuollut. Kuitenkaan ei Anzengruber ollut koskaan valittanut. Ainoan kerran kirjoitti hän muistikirjaansa: "vieras aines on naisen kautta tullut minun elämääni".
Eron jälkeen tuli elämä hänelle yhä raskaammaksi. Lapsistaan hän yhä vastakin piti huolta. Talonsa hän päätti myödä. Pitkää ikää ei hänelle sen jälkeen enää ollut suotu. Viimeinen ilo oli uuden Kansanteaatterin avaaminen. Se vihittiin v. 1889 uudella Anzengruberin näytelmällä, joka saavutti suuren menestyksen. Anzengruberin terveys ei koskaan ollut oikein hyvä, ja nyt se alkoi yhä enemmän huonontua, kunnes sairaus hänet voitti ja hän kuoli 10 p. Joulukuuta 1890. Hautajaiset olivat suuren runoilijan arvoiset, vaikka hän eläissään ei useinkaan ollut saavuttanut sitä tunnustusta, jonka hän täysin oli ansainnut. Häntä saattoivat hautaan Wienin kaupungin edustajat, näyttelijät, taiteilijat, kirjailijat, ylioppilaskunnat sekä suuri joukko porvaria ja työmiehiä.
* * * * *
Niinkuin lukija on huomannut, oli Anzengruber koko elämänsä ajan ankarassa työssä ja hän ennättikin kirjoittaa suuren määrän näytelmiä ja romaania. Näytelmä oli hänen vakinainen alansa, ja kirjoitteli hän kaikkia eri laatuisia näytelmiä. Hän oli valmis asettamaan suuren, klassilliseen malliin kirjoitetun draaman etusijaan, ja hän yritteli joskus itsekin semmoisia kirjoittamaan. Mutta yleensä hän ei siinä onnistunut, samoin kuin ei historiallisessa näytelmässäkään, vaikka hän tosin molemmilla aloilla on saanut aikaan muutamia jotensakin onnistuneita. Hänen pääalansa oli kansan elämän kuvaaminen ja sen rinnalla Wienin alempien kansan kerrosten. Kansannäytelmä hänen käsissään ensi kerran muodostui todelliseksi suureksi näytelmäksi. Hänen kansanäytelmänsä eivät olleet tapainkuvauksia, idyllimäisiä melodraamoja, joissa laululla ja tanssilla on pääsija. Ei niissä myöskään taisteltu mitään erikoista pahetta tai epäkohtaa vastaan, niinkuin usein kansannäytelmissä. Hän asetti kansannäytelmilleen samat korkeat tarkoitusperät, kuin siihen asti oli totuttu asettamaan ainoastaan ylhäiselle murhenäytelmälle, jossa kuvatut henkilöt kuuluivat ylimpiin kansankerroksiin. Hän osoitti "että kansan syvissä riveissä saattaa tavata henkilöitä, joiden sisällinen ihminen yhtä tuskallisesti kamppailee ihmisyyden perikysymysten selvittämisessä, kuin koskaan sivistynyt aatteen ja tunnon mies". Selvästi näkyy tämä hänen ensimäisessä onnistuneessa suuressa näytelmässään "Pfarrer von Kirschfeld", josta on puhuttu vähän laveammin.