Lähinnä näitä korkeita tarkoitusperiä halusi Anzengruber sovittaa suhdetta ihmisten ja luonnon välillä, hänen mielestään ihmiset yhä enemmän poikkesivat luonnosta. Luonnottomuus, itsekkäisyys, vallanhimo, jotka olivat vallalla ylhäisissä kansankerroksissa loukkasivat häntä suuresti, herättivät hänessä katkeruutta ja vihaa. Kansassa luuli hän näkevänsä luonnollisempia, todellisempia ihmisiä, sen vuoksi hänen halunsa veti sinne. Hän myöskin ajatteli, että kansan ihmiset välittömämmin toimivat sisäisten vaikuttimien mukaan, kuin yläluokkien, joiden toimintaa sovinnaisuus suuremmassa määrässä ohjaa. Joskus hän kyllä koetti kuvata yläluokan ihmisiä, mutta hän onnistui siinä harvoin, yläluokan ihmiset pysyivät hänelle vieraina. Hän mahtoi sydämmessään ja sielussaan olla näitten yksinkertaisten luonnollisten ihmisten kaltainen, joita hän kuvasi. Joka tapauksessa on kuitenkin omituista, että hän kuvasi talonpoikaista kansaa. Luonnollista oli, että hän kuvasi wieniläisiä ja onnistui siinä hyvin, sillä Wienissä hän oli syntynyt ja kasvanut ja siellä hän vietti enimmän aikansa, mutta maalla hän oleskeli vaan käymältä. Ja kuitenkin tuli hänestä eteläsaksalaisen kansanelämän vakinainen kuvaaja. Tätä ihmettelivät hänen aikalaisensakin, ja sanoivat sitä suorastaan luonnon ihmeeksi. Anzengruber oli näet kuvatessaan kansanelämää niin tarkka, että eivät yksistään luonteet olleet todellisuuden mukaisia, vaan kaikki ulkonaiset pikkuseikat. Kuinka tarkkaa työtä hän tässä tahtoi tehdä, nähdään siitäkin, että hän kirjeissä tiedusteli hienoja erotuksia kansankäyttämien nimitysten välillä. Anzengruberin taitoa ei tässä suhteessa voi muulla tavalla selittää, kuin että hänellä oli erittäin tarkka huomiokyky ja että häntä suuresti huvitti tarkastaa ja tutkia kansaa, silloin kuin hän aika ajottain sen parissa liikkui. Sekä tämän kaiken pohjana jo mainittu sisäinen myötätuntoisuus ja heimolaisuus.
Anzengruber käytti näytelmissään kansan murteellista puhetapaa. Siitä sanovat kuitenkin asiantuntijat, ettei se ollut mitään erikoista murretta, vaan oli Anzengruber useista eri murteista muodostanut jonkunlaisen yleisen kansanmurteen.
Kokoonpanoltaan ovat Anzengruberin näytelmät eheitä, hänen etevimmissä kappaleissa, on joka yksityiskohta oikealla paikallaan. Hänen vahvin puolensa on kuitenkin luonteiden kuvaaminen. Hänen henkilönsä ovat todellisia eläviä ihmisiä, ja on hänellä runsas sarja tyyppiä niistä kansankerroksista, joita hän kuvasi.
Anzengruber pani näytelmänsä etusijaan, ja niin kai olikin. Mutta myöskin romaanin alalla sai hän paljon täysiarvoista aikaan. Paraimmissa romaaneissaan on hän käsitellyt samoja aiheita kuin näytelmissään: kansanelämää ja Wienin keskiluokkien elämää.
Luonnollista on, etteivät runoilijan kaikki teokset aina muodostuneet yhtä eheiksi, etenkin kun muistaa kuinka Anzengruber oli pakotettu pysähtymättä työtä tekemään. Tavallisesti ei Anzengruber ollut halukas ottamaan huomioon niitä muistutuksia, joita hänen teoksiaan vastaan tehtiin. Joskus hän sen kuitenkin teki. Mainittiin jo aikaisemmin romaani "Schandfleck", jonka lopun hän oli muodostunut kustantajalle mieliksi ja siten tehnyt sen epäonnistuneeksi. Myöhemmin hän professori Bolinin kehoituksesta kirjoitti romaanin uudestaan, muodostaen siitä kaksi eri kertomusta. Jälkimäinen on juuri se kertomus, joka tässä seuraa suomennettuna, "Toveri". Jollei se olekaan Anzengruberin paraimpia, on se siinä suhteessa kuvaava, että siinä nähdään, kuinka Anzengruber elävästi osasi kuvata sekä kaupunkilais- että maalaiselämää. Hauska on etenkin tuo hilpeä kyytimies, ehdottomasti ajattelee lukija, että juuri semmoisen vieressä Anzengruber itse mahtoi monesti istua ja kuunnella hänen juttujaan, joista sitten Anzengruberin käsissä muodostuivat hänen paraimmat ja todellisimmat näytelmänsä ja kertomuksensa.
Jos pikimmiltään silmäilee Anzengruberin teoksien nimiä, niin jo niistä huomaa, että hän näki maailmassa paljon onnettomuutta ja paljon rikosta. Ja kun hänen elämänsä vaiheet tuntee, niin hyvin ymmärtää, että hän oli synkkä mieleltään, että hän usein vastausta saamatta sai tehdä kysymyksen: minkä vuoksi kaikki tämä onnettomuus: Mutta kuitenkaan ei voi sanoa että hänen maailmankatsomuksensa oli epätoivoinen. Hänen mielessään oli ainainen varasto huumoria, ja se kaikuu voimakkaana sävelenä myös useimmissa hänen teoksissaan. Se auttoi häntä näkemään ahtaan nykyhetken yli. Hänen teoksensa sen avulla muodostuivat todellisiksi suuriksi runoteoksissa, joiden arvo pysyy suurena vielä kaukaisessa tulevaisuudessa. Ja niiden kanssa on Ludvig Anzengruberin nimi säilyvä suuren runoilijan nimenä.
O. Relander.
Ensimmäinen luku.
Puhelias ajuri kuljettaa vaiteliasta tyttöä: lukija saa siinä kaupanpäälliseksi koko kourallisen juttuja, joista hän toivottavasti heti edeltäkäsin joutuu suosiolliseen käsitykseen tekijän kertomiskyvystä.
Aurinkoinen, kesäinen aamupäivä oli alulla. Retuuttaen suurta myttyä, käveli maalaistyttö polkua ajotien rinnalla, niittyjen ja vainioiden ohitse. Takaapäin tulla rämisivät raskaat rattaat, ajajaa oli auringolta ja sateelta suojelemassa jonkinlainen kuomi, tehty karkeimmasta liinakankaasta, ja pingoitettu tynnörivanteitten päälle. Hevoset juoksivat rivakasti, kun ne olivat tytön saavuttamaisillaan, kuului hänelle huuto: