Tuo ei Pirkitan mielestä tuntunut oikein rehelliseltä.
Vielä kerran välittäjä-rouva tarkasteli tyttöä, nyt sentään ystävällisemmin, ja alkaen vastaisesta päästä, alhaalta ylös asti, ja meni sitte pois, luvaten tehdä parastaan, kunhan ensimmäiset välttämättömät toimenpiteet olisivat järjestetyt, jossa toimessa herra Anton, kirjuri, oli kaikkia auttamassa.
Herra Anton kehoitti Pirkittaa vielä kerran hakemaan palveluspaikkaa, kysyi hänen ristimä- ja sukunimeään, missä hän oli syntynyt, hänen ikäänsä, säätyänsä ja uskontoansa, kyseli lyhyesti hänen kelvollisuussuhteitansa, aikomuksiansa ja vaatimuksiansa ja siirsi jokaisen kysymyksen tulokset omantunnonmukaisesti suuren kirjansa eri päällekirjoituksien alle.
Tämä tarkkuus suuresti ilahutti Pirkittaa ja sai hänet toivomaan parasta. Kirjuri sirotti hiekkaa märille riveille. Tietysti näytti siltä ja kuului siltä, kuin hän olisi tahtonut sanoa: "siinä se nyt on kirjoitettuna, nyt ei ole huolta enään, kyllä siitä pian nähdään tulokset". Hän ojensi kätensä tytön puoleen ja sanoi:
— Pyydän guldenin rahan sisäänkirjoitusmaksuksi!
Olihan se selvästi lausuttu, mutta Pirkitalta tuntui puuttuvan käsityskykyä siihen. Kotona, kaupoissa toinen talonpoika kyllä antoi toiselle käsirahaa, mutta hän tiesi varmasti, mitä hän siitä saisi, mutta tässä siitä ei mainittu mitään ja hänen piti antaa rahansa epävarmuuteen. Epäillen hän pudisti päätänsä. Kirjuri, nähdessään hänen viivyttelevän, huomautti:
— Sisäänkirjoitusmaksu juuri vahvistaa teille meidän välityksemme, siitä te olette merkitty meidän kirjoihimme palveluspaikkaa varten, ja tästä päivästä alkaen teillä on oikeus käydä täällä joka päivä kuulostelemassa, kunnes jotakin ilmaantuu.
— Tyhjästä ei mitään; mutta jos ette te voi merkitä päähänne tietojanne ja sitte vasta kirjoittaa niitä kirjaanne, ja jos teidän vielä lisäksi täytyisi juosta tänne joka päivä muistuttamaan niitä itsellenne, silloin te teette itsellenne vain turhaa työtä ja toisille ihmisille vaivaa, eikä siitä sellaisesta kukaan ihminen maksa; ja nuo pitkät kirjoitukset voisi minun mielestäni jättää pois, ja jokainen saisi käydä kuulostamassa, niin kauvan kuin hän tahtoo. Minäpäs sanon teille: sitte kun te olette minulle toimittaneet paikan, sitte te saatte nähdä rahani, mutta sitä ennen ei teidän kelpaa olla uteliaita.
— Neitiseni, sanoi herra Anton, — se ei käy laatuun. Sisäänkirjoitusmaksu on vain pieni summa, mutta meille se on suuriarvoinen, sillä se on niinkuin meidän välitystöläistemme luottamuslause. Me emme voi olla sitä jokaiselta ottamatta. Voisimmeko me tässä sallia poikkeuksen? Ei, me emme voi sallia poikkeusta, sillä mitä se poikkeus olisi? Se olisi omien periaatteittemme horjumista yksityisen epäluulon ja epäilyksen tähden, se olisi niin monien ihmisten luottamuksen syrjäyttämistä, se olisi nöyryytys meille ja loukkaus muita kohtaan. Kaikki, jotka ovat tänne kirjoitetut — hän kohotti oikeaa käsivarttansa, jonka rikkinäisestä irtohihasta retkut väsyneesti riippuivat; musteen tahraamat sormensa hän juhlallisesti asetti kirjan kannelle, — kaikki, jotka ovat tänne kirjoitetut, ovat meille empimättä maksaneet tämän luottamuksen määrän ja kaikki he vuoron mukaan tulevat meidän kauttamme saamaan mieluisan paikan. Se on varma!
Mieltä rohkaisevasti hän kädellään löi suuren kirjan kanteen, ikäänkuin hän olisi tahtonut sitä rauhoittaa sen sisään kirjoitettujen kohtalosta.