— Oikein, se kyllä sopii. Tulkaa mukaani, lapsi kulta, asumme tässä likellä.
Kasviksien myyjätär nosti mytyn ja laski sen Pirkitan käsivarrelle.
— Katsokaa, sanoi hän itseluottamuksella, — mitä se vanha Brunnerin akka voi, tuolla porttiholvissa, myymäteltan ääressä, sisäänkirjoituksitta ja valehtelemisitta. Sitä te ette suinkaan olisi tullut ajatelleeksi? No, antakaa hänen nyt ensin katsella itseänne, että saamme saman mielipiteen, niin minä tiedän, ettette juokse takaisin minun luokseni. Paras suudelmani armollisen rouvan kädelle! Hyvää yötä, herra Fischer!
Pirkitta oli jäänyt muutamia askeleita vanhan herran taakse, sillä tämä käveli jokseenkin rivakasti. Nyt hän nykäsi häntä käsivarresta ja astui hänen rinnalleen:
— Älkää suuttuko, armollinen, herra, sanoi hän, — ja vaikka se minua vahingoittaisikin, niin en minä voi valhetta kärsiä, minä näen tuon rouvan tänään ensi kerran, ja saattaahan hän tarkoittaa minun hyvääni sanoessaan, että hän minut tuntee, mutta ei se ole totta.
— Hämmästyneenä vanha herra katsahti tyttöä kasvoihin.
— No, kenties, hän näyttää tuntevan ihmiset heti ensi katsannolta.
Tulkaa te vain!
Hän jatkoi matkaansa ja Pirkitta seurasi.
Neljäs luku.
Vieraan katon alla vietetyn ensi yön kauhut. Lukijat, joita sankarittaren ulkonainen olento huvittaa, saavat tässä harvinaisen tilaisuuden katsella korkeaan peiliin, hänen olkainsa ylitse, jota halua saattaisi epäillä tiedon puutteeksi sopivaisuudesta. "Kitta" ja "Leena" tulevat toisilleen rakkaiksi. Fischer nuoremman tulo.