He astuivat komeaan taloon, joka melkein tuntui olevan ystävällinen, elävä olento, jolle metalliset suonet kuljettivat valoa ja vettä, portaissa ja käytävissä oli kiiltävää kiveä, suuria ovia kahdesta puoliskosta, ja peilikirkkaita ikkunoita. Pirkitta oli melkein häpeillään, kun hän vanhan herran perässä astui yläkerroksiin, ja jokainen askel, jonka hän rautanauloilla varustetuilla kengillään otti, kuuluvasti kaikui talossa.
Ovelle herra Fischer seisahtui, veti kelloa, ovi avattiin ja he astuivat sisään. Hän viittasi, että tyttö häntä seuraisi; he astuivat kahden huoneen läpi, jotka olivat hämärässä, vain sen verran valoisat, kuin katulyhdyistä saattoi langeta valoa sisään; sitte he tulivat kolmanteen huoneeseen, jossa lamppu kirkkaasti valaisi pöytää. Sen ympärillä istui koko joukko ihmisiä.
Pirkitta jäi ovelle seisomaan,
— Hyvää iltaa lapset, sanoi vanha herra. — Minä tuon teille jotakin. Puhuttelin ohi mennessäni kasviksien myyjätärtämme ja hän lähetti heti minun mukaani tytön, jotta sinä äiti, hänet näkisit; hän arveli, että sinä hänestä pitäisit.
Lampun varjostin siirrettiin pois. Suurissa tuoleissa molemmin puolin istui kaksi nuorta tyttöä, jotka päästivät käsityöt helmaansa ja uteliaasti tarkastivat Pirkittaa; syrjemmällä luki nuori herra, joka ei katsonut vaivan arvoiseksi kohottaa silmiään kirjasta. Keskellä sohvaa istui vanha nainen.
— Tulkaa vain lähemmäksi, sanoi tämä. — Älä pelkää lapseni.
Pirkitta otti pari avutonta askelta eteenpäin.
— En minä pelkää, armollinen rouva, mutta minä en mielelläni astelisi, sillä minun jalkineeni ovat raskaat; niillä kyllä hyvin juoksentelee maalla, mutta minä pelkään raamuilevani tätä kaunista lattiaa.
— Arveletko että sinulle siitä suututtaisiin, eikä otettaisi palvelukseen?
— En, sanoi tyttö, ja kuoppaset syntyivät hänen poskiinsa, — en minä juuri sitä tarkoita, enkä minä usko, että se meitä eroittaisi, jos minä vain muutoin olen teidän mieleisenne, rouva kulta — armollinen rouva, mutta olisihan paha, pilata tätä kaunista lattiaa.